Kateudesta vihreä

Hola mi bebes!

Onpa mennyt taas tovi, kun oon tän avannut. Ahdistusta pukkaa ja hieman surumieltä, joka ahdistaa vaan entistä enemmän. Oon tällä hetkellä työtön, ootan pääsykokeista tuloksia vaikka itellä on tosi vahva veikkaus siitä, että en pääse edes toiseen vaiheeseen. Päivärytmit on mennyt aivan tuhkana Saharaan ja sekin ärsyttää. Ainoa asia tällä hetkellä on kyllä urheilu mikä tuo miulle sitä onnistumisen oloa ja hyvää mieltä. Paljon on kyllä mielenpäällä ja en taas jostain syystä tunnista niitä omia voimavarojani ja niitä keinoja, joilla pystyn rentoutumaan ja olemaan hiljaa itsekseni. Ihan kuin olis sellanen kokonaisvaltainen aivosumu.

Oon paljon pohtinut mielessäni hiljaa sitä, että miksi tulikaan muutettua tänne Helsinkiin. Perhe on kaukana ja mie oon täällä aika yksinäinen, joka harmittaa miua ihan vitusti. Mieleen on alkanut myös hiipiä pikkuhiljaa se tunne, että oon vaan kaikille riesana enkä uskalla kysyä ihmisiä olemaan miun kanssa. Viimeksi kun kävin kotikotona niin miulla oli niin hyvä olo siellä! Olin seuraavan viikonkin ihan vetelenä makaronina täällä, kun oli jotenki niin seesteinen ja hyvä olo. Noh hyvä olo on tipotiessään, koska arkikin pitää kohdata. Mie tiedän, että vaikka mie muuttaisin takas, lähemmäs porukoita nin mie tulisin siellä hulluksi, koska siellä ei olis mitään miulle. Oon ollu sitä mieltä, että kotikotona on kiva käydä, mutta en varmaan osais enää asua siellä. Mietin myös ääneen Jaatiselle sitäkin, että harmittaakohan porukoita kun asun näin kaukana niistä? Viime näkeminen oli hyvin tunteikas, miua vähän jopa jännitti. Miusta tuntuu taas siltä, että en kuulu vieläkään minnekään. Milloin se paikka löytyy?

Paljon mieltä on vaivannut myös Bruno ja tää meidän kuvio. Mie en oikein tiedä kuinka päin olla ja mitä tehdä. Se on tosi ihana ja sitä kaikkea vieläkin, mutta oon tosi epävarma siitä ja itsestäni. Miua pelottaa ihan järkyttävän paljon, että se katoaa joku päivä ja sit mie oon taas yksin. Tätä on ihan tosi vaikee kirjottaa ees sanoiks ku en osaa selittää tätä oloa kellekään. Parisuhteen ei pitäis antaa määrittää ihmisarvoa, mutta jostain syystä mie olen kateudesta vihreä niille, jotka muuttaa yhteen poikaystäviensä kanssa tai saa pussata niitä ennen kuin ne lähtee töihin. Olin Turussa viime viikolla Raputytön ja Leijonapojan luona tiistaista perjantaihin. Mie olin kuolla yks ilta onneen, kun näin ne halailemassa ja miusta tuntu, et vien niiden parisuhdeaikaa ja oon tiellä. EK ja HK muutti yhteen, JessiKokki ja sen poikaystävä muuttaa yhteen jossain vaiheessa, miun hyvä ystävä kotikotoota meni kihloihin sen poikaystävän kanssa. Mie en halua myöntää sitä kellekään ääneen, mutta mie olen kateellinen noille ihmisille. 

Mie tahtoisin kodin jonkun kanssa, jonka vierestä mie saan herätä joka aamu ja tehä sille aamupalaa. Mie tahtoisin pyykätä meidän pyykkejä ja mitä onnea mie saisin siitä, kun saisin parittaa sukkia ja ripustaisin paitoja. Mie nauttisin siitä, että mie saisin tehdä armeijallisen ruokaa ja syyä yhessä ihan oikeen ruokapöydän ääressä. Mie haluisin olla se kodin hengetär, jotta voisin kestitä vieraita ja olla just siellä mihin kuulun. Se nyt on sanomattakin selvää, että haluisin nää asiat Brunon kanssa, mutta Benjaminin sanoin: 

"En oo puhunu sulle mun tunteista
Ku pelkään et muuten sä meet"


"Oot taustakuvana mun luurissa
Näytän sitä mun frendeille
Haluisin käydä sun kaa Tuurissa
Muttet lähe ees kaupungille"

Kommentit

Suositut tekstit