Yksisarvinen keijukaismaassa

 Heipsu!

Tajusin, että en oo tännekään pitkään aikaan mitään raapustellut. No nyt ois varmaan aika. Kaikki hyvin tunne-elämän puolella lukuunottamatta pieniä ahdistuksen tuulahduksia mitä työttömyys ja taloudellinen tilanne aiheuttaa. Miulla oli laskujen mukaan myös neljä vai viis luonnosta tänne, mutta ne on kaikki jäänyt puolitiehen ja kirjottaminen ei oo vaan lähtenyt mitenkään päin. 

Jäin siis työttömäksi tuossa huhtikuun alkupuolella ja harmaita hiuksia on nostattanut tää kaikki vatvominen näiden virastojen kanssa. Miun entinen palkanmaksaja Talpa maksoi miulle palkkaa liikaa viimeisessä palkanmaksussa ja nyt ne perii sitä takaisin, joka on siis ihan ymmärrettävää (oispa kiva ku vois pitää kaikki rahat mitä et ansaitse!), MUTTA se deal breaker tässä onkin se kuinka mikä jälkipuinti tästä lähtikään:

- Sain siis tietää asiasta 12.5., kun kirje tuli kotiin.

- Miun maksusuoritusta odotettiin 14.5. (puhutaan siis 1200€ perinnästä)

- Kirje oli allekirjoitettu 29.4.

- Miun palkka maksettiin 30.4.

- Miun sopimus loppui 9.4.

Ja nyt kun tuossa on ynnättynä kaikki selkeät päivämäärät nin idioottikin tajuaa, että heillä on ollut tää asia tiedossa jo pidemmän aikaan, MUTTA mie sain tietää tästä vasta aivan liian myöhään. Ei soittoa eikä sähköpostia. Voin suoraan kertoa, että miua vitutti niin paljon, että miksei ne ole soittanut jo silloin, kun he ovat tienneet asiasta. Uskomatonta toimintaa. Se torstai 13.5. oli pyhäpäivä nin en voinut soittaa sinne aspaan, että mitäs tämä nyt onkaan. Soitin perjantaina ja annoin runtua, toki rakentavasti. Miulla oli myös paperillinen kysymyksiä (kiitoksia Analyyttiselle, joka vinkkas miulle, et tee kysymykset!), joihin  halusin vastauksia, mutta sain vaan typerää muminaa ja änkytystä, ympäripyöreitä vastauksia, jotka ei miua silloin helpottaneet. En tässä sitä rupea enempää ruotimaan, mutta olin tosi  pettynyt siihen, että kuinka tää asia hoidettiin ja kiukustuin siitä niin paljon, että soitin seuraavana maanantaina liiton pääluottamusmiehelle ja annoin kaiken tulla, että minä en ole tyytyväinen tähän tilanteeseen, koska tää oli miusta aivan törkeen paskasti hoidettu. 

Ja ennen kuin kukaan siellä miettii, että miksen kattonut palkkakuittia nin useimmat kenelle oon tästä kertonut eivät myöskään katso palkkakuittejaan. Kyllä mietin silloin, että ohhoh onpas paljon, mutta ajattelin, että ne on lomarahoja (ystäväni ja kolleegani Riki Sorsa kertoi, että lomarahat kuuluis maksaa viimeisen palkan mukana) enkä sen tarkemmin mitään kuitteja syynännyt. Ois selvästi pitänyt. Miusta on kyllä silti aika uskomatonta, että he myös luottaa Postiin ku risaseen kortsuun vaikka on tiedossa, et Posti ei toimi. Noh katotaan nyt mitä liitto voi asialle tehdä ja mikä miun rooli tulee olemaan sit siinä tilanteessa. Yllättävää kyllä, että vaikka tää asia onkin aika suuri kokonaisuus hallittavaksi ni miulla on silti jostain syystä sellanen olo, että kaikki järjestyy enkä jää kodittomaksi tai menetä luottotietoja. Joku sellanen sisäinen rauha, jota ennen en oo tuntenut tai tajunnut tuntevani.

Taloudesta menneisyyden haamuihin: Halonen on nyt taas vaivannut miua viikon verran, kun näin siitä unta, joka meni about näin: 

Oltiin siis jossain tosi oudossa paikassa viettämässä iltaa, siellä oli iskä ja Jaatinen ja mie. Olin lähdössä ostaa kauppaan irtokarkkeja ja odotin EKta miun mukaan. Se piha muistutti vähän Tiivistämön varaston sitä piha-aluetta. Olin yksin siinä ylhäällä ja kaikki muut oli ulkona, ku kaikki sano, että Kesäheinä täällä on siulle vieras ja ajattelin heti, et se on EK. Siellä olikin Halonen jonkun rinkkansa kanssa. Järkytyin, mutta kutsuin sen silti sisään, koska halusin kuulla mitä sillä on sanottavaa. Se ihmetteli, et miks jätin sen ja olin ihan äimänkäkenä, et mitä vittua se horisee. Se oli jotenki enemmän maanläheisempi ku oikeesti eikä sillä ollu sellanen kylmäkasvo-ilme. Sit miua alko itkettää ja huusin sille itku silmässä, että koska sie raiskasit miut. Sit se koitti muista jotain, että ei, että se oli vaan väärinkäsitystä ja kaikkee. Ja sit se kaivo sieltä repustaan jonkun paperinivaskan, joka oli meidän suhteesta sopimus ja että mie oon sen allekirjoittanut. Se sanoi, että näiden pykälien mukaan miun pitäis olla vielä sen kanssa ja sit sanoin, että tää sopimus ei päde enää, koska sen voimassaoloaika on loppunut jo 2016. Sit se näytti ihan surkeelta ja koitti todistaa, et hän on parempi mies ja että hän antaa miulle sydämiä ja kukkasia, että miulle tulee hyvä olo. Se piirsi jopa siihen sopimukseen sydämiä. Mie hetken ajan jo sitä ehdin miettiä, et se puhuu totta, mut sisuunnuin koko mieheen ja sit olin silleen, et nyt siun pitää pakata kamas ja lähteä täältä jatkamaan matkaa. Sanoin sille jotenki tyyliin, et nyt siun pitää mennä mihin ikinä meetkään ja hän vastasi, et hän asuu nykyään Kampissa. Menin hämilleni koko tilanteesta ja en tienny miten päin olla ja siellä meni joku kippokuppi rikki myös ja sit se meni ulos. Sit ulkoota alko kuulua hirveetä huutoa ja mesoamista, juoksin ulos ni iskä ja kaikki jengiläiset oli muksimassa ja pieksämässä sitä palasiks. EK katto vierestä ja kaikki oli huolissaan siitä, et kuinka mie jaksan. Ne päästi sit Halosen mustelmien kera lähtemään ja sit mie heräsin.

Sinä päivänä miulla oli sellanen tosi raskas olo päässä, mutta se meni kyllä ohi. Eilen koitin etsiä yhtä sähköpostia ja se hakusana toi esille siis miun Halosen vanhoja viestejä vuodelta 2016, jotka oli varmuuskopioinut omaan sähköpostiini. Luin sen keskustelun selkäkarvat pystyssä, oksennus nousi kurkkuun siitä keskustelun laadusta. Se mies alisti miua ihan kaikessa mahdollisessa tilanteessa ja vedin niitä monologeja siellä yksin, kun se ei vaivaantunut vastaamaan mihinkään mitään. Se pönkitti itseään ja omaa pienisielusta egoaan kaikella sillä irstailulla ja ällöttävyydellään, jota oon silloin sietänyt. Uskomatonta 💩

Miua jotenkin myös ahdistaa se ajatus siitä, että se on sen firman toimitusjohtaja nykyään ja sillä on niin paljon valtaa tässä elämässä. Aiemmin keväällä kun olin vielä töissä ja oli lunta maassa nin meillä oli myös yllättävä kohtaaminen Kalasatamassa. Olin menossa hakemaan töihin eväitä Redistä ja odotin valojen vaihtumista suojatien edessä, kunnes näin että miun edestä kaartaa sellanen harmaa vanhemman mallinen maasturivolvo, jossa Halonen oli kuskina. Aivot meni ihan tilttiin ja menin vaan sinne kauppaan sumupäänä koettaen samalla sisäistää sitä, että se äijä pyörii miun alueella. Kalasatamassahan toki rakennetaan paljon, että oisko töiden perässä siellä suunnalla, mutta ei se hyvältä tuntunut. Sen naamaa tai olemusta ei kyllä ihan hevillä unohda. Eilen kyllä myös mietin, että pitäiskö ottaa yhteyttä taas miun terapeuttiin, mutta jotenkin tuntuu siltä, että tää kyllä menee ohi ajan kanssa. Toivottavasti hän pysyy jatkossa poissa miun elämästä. 

MH oli selkeästi sellainen työpaikkaihastuminen ja Brunon kanssa meni vähän huonommin, itkin tyyliin aina kun nähtiin ja mikään ei tuntunut olevan oikeassa asennossa. Se oli vähän ku narkkaamista: se huomio mitä töissä sai siltä toiselta tuntui tosi hyvältä. Koko ajan oli/on kyllä siis ollut se olo, että en ikinä voisi hypätä toisen kelkkaan, koska miksi mie haluaisin satuttaa jotakuta niin niinku miua on joskus satutettu? Oon emotionaalisesti sitounut niin vahvasti Brunoon ja nyt kun aikaa on mennyt ni tajuan myös sen syvyyden siinä.

Brunon kanssa kaikki erittäin hyvin: mie tunnustin sille tuossa rakkautta jo tovi sitten itkuisen puhelun päätteeks ja kaikki hyvin. Se ei juossut kirkuen karkuun ja tykkää miusta (miua vähän hymyilyttää silleen idioottimaisesti, ku vaaleanpunaiset lasit). Se oli viimeks aivan järkyttävän sulo: ku me käydään nukkumaan ni usein oon sen kainalossa, kunnes alkaa väsyttää niin, että nukutaan sit selät vastakkain ni se oli hiljaa hetken ja kysy hiljasella äänellä, että milloin on hänen vuoro tulla miun kainaloon. Näytin silloin aika lailla tältä 👇: 

Mie tunnen tosi vahvoja tunteita Brunoa kohtaan ja mie oon aika onnellinen niistä. Silloin kaiken kipuilun aikana luulin, että ei ikinä enää ja että kukaan ei voi herättää miussa mitään sellasta maata järisyttävää, sielua puristavaa ja sisäelimiä kutittavaa tunnetta. Hän pystyy siihen. 

Mie saan miun elämäni parasta seksiä (anteeksi tästä tiedosta) ja se meidän fyysinen yhteys on välillä jotain tosi uskomatonta, koska jos kerron vaikka Jaatiselle jotain ni tuntuu ihan tyhmältä selittää sitä asiaa, ku se on sama kun selittäisit jostain yksisarvisista keijukaismaassa ihan tosissas. Joten kaikki siis täällä oikein hyvin, niinku tosi muy bien. Joillekkin on tosin vieläkin vaikeeta ymmärtää meidän suhteen määritelmä, kuten mein mummille. Mein keskustelu meni about näin:

*puhetta siitä, että Bruno oli miun luona yötä.*

"Jaa niin olikos siulla vielä se poikakaveri?"

"Njoo siis on, mut ei me olla poikaystäviä ja tyttöystäviä."

"No jos kerran yökyläillään ni ollaanhan sitä sit!"

Päätin olla sit sanomatta enää siihen mitään, koska mummi ja ukki on ollut ikuisuuden toistensa kanssa yhdessä ja ehkä turha rueta selittämään, että nykypäivänä suhdemuotoja on muitakin, kun pelkästään "17-vuotiaana naimisiin ja 25-vuotiaana kolme lasta". 

Paljon on tullut kiinnitettyä huomiota myös omaan hyvinvointiin, henkiseen tällä kertaa. Omat rajat on taas hämärän peitossa ja huomaan, että miulla taitaa olla fomo (=fear of missing out) ja on tosi vaikeeta lähtee hyvästä seurasta pois, kun joku roikkuu lahkeessa pyytäen jäämään vielä hetkeksi aikaa vaikka mieli sanoo, että nyt kotiin. Ihmisahdistus on ollut paikkapaikoin tosi vahvaa Helsingissä, koska korona tuntuu aiheuttavan vieläkin kaikille hullua päähän. Kaikkia tunteita on tullut tunnettua, häpeästä niin suureen onneen, että voisi haljeta. Tunteiden kanssa tasapainoilua niinkun ennenkin ja toivon, että osaisin vielä vahvistaa itsessäni sitä sellaista sisäistä ladybossia, joka ei ihan hirveästi hetkahda. Joku päivä sekin.

Mutta tässä ihan riittävästi tälle kertaa kuulumisia, nyt mie poikkean miun Ellin ja Martinin tarinan kimppuun. Siitä kuulette ehkä joskus, ellei se jää pöytälaatikkoon!

*Ps. Tajusin julkaisun jälkeen, että tää on tän vuoden eka postaus, joka on siinä mielessä mahtavaa, koska tää on ollu miulle pakopaikka ja verbaalinen mällikuppi aikoinaan. Nyt en oo tarvinnut pakoilla tai heittää hirveyksiä sanoiksi. Muy bien!*