Kanaria-teoria

 Mummin ja ukin kuolemasta on nyt 2,5 vuotta. Niiden asunto saatiin myytyä äskettäin ja asunnon tyhjennys olisi siis vielä edessä. Viimeks siellä käydessä Jaatinen kysyi iskältä, että onko haikee olo ja iskä vastas, että on. Miulla on ollut taas joku "Työnnä tunteet syvimpään nurkkaan lukolliseen laatikkoon"-vaihe, jonne valitettavasti tääkin on kuulunut. Olin luullu ite selvittäneeni tämän osion ja menetyksen elämässä, mutta Helsinkiin palatessa se sitten purkautuiki suihkussa ollessa, joka ryydytti kaikki voimat. Itkin suihkussa kaiken pois, joka tietyllä lailla sielua puhdisti, mutta silti sydämessä on vähän solmu tän asian kohdalla, joka myös vähän vaivaa. 

Itkin suihkussa myös taas kerran Mummua eli Jaatisen vanhempaa koiraa. Hän lähti omiin hommiin kuukausi sitten ja miusta tuntuu, että mie oon huijannut vaan itseäni kaikella muulla ettei miun tarviis ajatella sitä, että hän ei koskaan enää oo miun kanssa sunnuntaisin aamupalapöydässä tai koskaan juksuta miua antamaan sille herkkuja. Mummu oli miun sielunkoira ja mie rakastin sitä koiraa koko sielultani. Miun on ihan tosi vaikea hyväksyä sitä ja mie oon työntänyt nää tunteet vieläkin syvemmälle. Koko meidän perhettähän tää kosketti, koska Mummu oli kuitenkin aika suuripersoonainen koira ja alfa laumassa. Eka kerta kotikotona oli aivan helvetin vaikea, koska Mauri juoksi Jaatisen autoa kiertämään, että missä Mummu. Silliäinen, Jaatinen nuorempi koira oli myös ihan ressukkana (ja taitaa olla vieläkin), koska joutui olemaan ilman Mummua. En oo itkenyt tän asian takia Jaatisen edessä enää kertaakaan, koska miulla on olo, että varastan sen suruajan. Mummu oli kuitenki Jaatisen elämänkoira ja miusta tuntuu, että miulla ei oo oikeutta surra, koska se ei ollut miun koira tai tää ei kosketa miua koiranomistajana. Itken tätä asiaa aina salassa. 

Miulle jäi tosi epätodellinen olo sillon kun mummi ja ukki kuoli ja uskoin ite siihen tosi vahvasti, että ne on vaan saanut tarpeekseen meidän hyysäämisestä ja ne on pakannut laukut ja tilannut lennot Kanarialle loppuelämäksi. Me käytiin niitä silloin Neposen kanssa kattomassa siellä kappelissa ja miulla on olo, että se on vaan ollut unta. Siellä oli vaan huonosti maskeerattuja nukkeja, jotka jäljitteli mummia ja ukkia. Että ne on vaan oikeasti käyttäneet suuren summan rahaa feikkihautajaisiin ja lähteneet. Miun kamelin selkä katkesi siinö vaiheessa, kun iskän veli Pekka vei ukin arkkuun miljoonan (Afrikan tähden) rahaa, koska oli sen joskus ukille luvannut. Miun muistikuvien mukaan mie taisin hajota aivan palasiksi sinne eteiseen. Toinen hyvin suuri breaking point oli se hetki, kun iskä ja Pekka halas toisiaan ennen siunauksen alkua ja se kaikki ilmoille päästetty suru. Siunauksen jälkeen ulkona Neponen parahti voimalla itkuun ja siinä sitten sisarusten kesken halattiin. Sinne ne jäi kappeliin, mut olo oli, että tekis mieli jäädä sinne niiden seuraksi. 

Ajattelin sen arkkujen näkemisen jälkeen, että kyllä se epätietoisuus tästä helpottaa. Se helpotti, mutta nyt Mummun kuoleman jälkeen oon alkanut miettimään, että oonko sittenkin huijannut itseäni myös uskomaan tähän Kanaria-teoriaan ihan oikeasti? Heitin hetipian läppää, että nyt Mummu on siellä ukin ja mummin kanssa paistattelemassa auringossa ja juomassa hienoista laseista pina coladaa. Mietin myös, että voiko tää Kanaria-ajattelu johtua vaikka siitä, että etten olekaan surrut kunnolla niitä asioita loppuun? Mummun meno on sen verran tuore juttu vielä ja sen tiedostan, että se on vielä keskeneräinen asia, mutta mummin ja ukin poismenosta kuitenkin on jo kaksi vuotta. Miua vanhemmat sanoivat, että tärkeän ihmisen poismenosta vaikein on ensimmäinen vuosikierto; ensimmäinen äitien- ja isänpäivä, ensimmäinen syntymäpäivä ja ensimmäinen joulu. Mie oon omasta mielestäni ollut aika rehellinen omien tunteideni kanssa, joten siitä syystä tää olo ja tuntemus on niin hämmentävää. Oonko sittenkin sitä ihmistyyppiä, joka syöttää itselleen valheellisia ajatuksia, jotta säästäisi itsensä siltä kipuilulta ja ajatustyöskentelyltä? Oonko surkusuorittaja? 

Hyväksyminen ja irti päästäminen on niitä vaikeita kipukohtia miulle. En osaa kumpaakaan toteuttaa sielua hellivästi tai lempeällä otteella. Täydellä forcella tai ei ollenkaan. Tosi raskas tapa hoitaa asioita ja kynsin hampain väkisin pitäminen on niin paljon energiaa vievää, mutta mieli sanoo, että jos päästää irti niin menettää osan itsestään. Vaikka se osa satuttaisi. Tää liittyy jotenkin varmasti siihen, että miun on vaikea luopua kontrollista ja sitä kautta turvallisuuden tunteeseen. Kyllähän mie sen tiedän, että kukaan meistä ei täällä ole loputtomiin ja vaikka tietäisin päivät milloin kukakin läheinen täältä poistuu nin uskoisin, että se silti sattuis. 

Luin myös silloin tosi paljon kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä, (esim. mitä ruumiille tapahtuu fyysisesti) jotta se olo ja solmu sisällä hellittäis, että löytyis joku järkevä selitys kaikelle tapahtuneelle. Jos mie käyn ajattelemaan tätä sen syvemmin ni miulle tulee se sama olo, kun miettis maailmankaikkeutta ja sitä kuinka pieni oikeasti tässä maailman rinnalla onkaan. Sama olo tulee, kun menee vaikka isolle telakalle ja oot risteilylaivan vieressä ja se iskee tajuntaan, että sie oot tosi pientä verrattuna moneen muuhun asiaan tai oot keskellä suurta vettä, järveä tai merta etkä pysty tehdä mitään, jos tipahdat järveen. Tuntuu siltä, että miun aivot ei käänny ymmärtämään sitä tosiasiaa, että tässä elämässä on niin suuria asioita, kun valtameri tai Mummun kuolema.

Surku on.