Joulun pilaaja

 *Tää postaus sisältää tosi paljon kirosanoja, olen pahoillani*

Ja vuoden joulun pilaaja palkinnon saa.... *rumpujen pärinää*...

Neitiii Kesäheinääää! 🗃🏆🥇🎉🎁

Tunne sisäelimissä sanoo näin. Oon ollu viimeisen kuukauden töissä paikassa, jonka nimi alkaa peellä ja loppuu ostiin. Olin aivan loppu jo tokalla viikolla ja oli näin lähellä 🤏🏻, etten ottanu lopareita. Ensimmäinen ja viimeinen kerta tässä firmassa. Kaikki täällä on niin retuperällä, ku voi vaan työpaikassa olla. Ensin nalkutetaan, että oot kolme minuuttia myöhässä tauolta ja kahden päivän päästä siulle nalkutetaan siitä, että et oo mennyt tarpeeksi ajoissa tauolle. Ymmärrän kyllä, että aikataulut on aikatauluja, joita noudattamalla koko luuppi pyörii "hyvin", mutta en myöskään ole sellanen työntekijä, joka kyttää kelloo ja just sillä viisarin lyömällä heitän hanskat lattialle ja kirmaan iloisena kevätvarsana kahvihuoneeseen. Se on tosi vittumaista jos hommat jää kesken vaan koska nYt On TaUkO. Niinku oikeesti. Kuvailin tätä jo alussa ystäville, että ihanku olis amiksessa uudelleen, mut vaan kolmevuotiaiden kanssa. Vittu ei tuu kesää.

En oo myöskään koskaan saanut meemejä aikaseks mistään työpaikasta näin paljoa. En koskaan oo mitään työpaikkaa vihannut, mutta tää keissi vei kyllä potin kotiinsa. Täällä olevat työntekijät on myös jotenki ihan uskomattomia. Oon siis täällä missä käsitellään paketteja ja meillä oli ruhtinaalliset kaksi (siis kaksi, 2 päivää) päivää perehdytystä, jossa selitettiin ne asiat, "jotka meidän tarvitsee tietää". Vihaan myös sitä mentaliteettia missä puhutaan koko ajan niin, että ei siun tarvii tietää kaikkea. Okei, no entäs jos tuleekin tilanne missä tarvii tietää? Täälläkään ei aina pyöri esihenkilöitä joka nurkalta, jolta kysyä et hei mitäs nyt. Vituttaa juosta hallin toisesta päästä ettimään jotakuta joka osaa vastata kysymyksiin.

Suurin osa energiasta täällä menee siis siihen, että koitat miettiä järkevästi kaiken häsäpoikien keskellä ja sit ku mikään ei sen 8hn aikana muutu ni alkaa vaan turtua ja miulla katoaa mielenkiinto ku nyrkki anneliin. Miusta tuntuu ärsyttävältä jäpättää tästä asiasta leukapielet kireinä, enää vittu kuus vuoroa. Se on kyllä kans ollu jotain vitun universaalia, että täällä vaaditaan vähän (siis oikeesti aika vähän) loogista ajattelukykyä ja meille on selkeästi neuvottu, että kuinka mikäkin yksikkö pakataan fiksusti. Miun on koko ajan pitänyt muistuttaa itelleni, et älä oo perseestä äläkä ala pätemään, koska sie et ole kenenkään äiti. Jos joku pakkaa vaikka rullakon päin piparia ni se ei ole miun tehtävä mennä sanomaan, et pakkaatko tuon rullakon uudestaan, koska et osannu ekalla kerralla. Oon soimannut ihan hirveesti itteeni siitä, että miten ajattelen näistä ihmisistä, mut miun on edelleen ihan saatanan vaikee ymmärtää, että kuinka helvetin vaikeeta se pakkaaminen on. Lapsena meillä oli kotona sellanen pallo, jossa oli erimuotosia reikiä, joista työnnettiin pallon sisään palikoita. Nää ei oo ikinä varmaan edes nähtykään sellasta. Joka kerta bussissa istuessa toivon, että tää puolen tunnin matka kestää koko yön eikä lopu koskaan. Joka vitun päivä ahdistaa mennä töihin, koska täällä olosta ei nauti kukaan enkä siis väitä, että täällä työskentely on kenellekään intohimotyö, mut voisko silti välittää sen verran, et seuraavan vuoron ois helppo tulla töihin? Se on niinku enemmän sääntö kuin poikkeus, et mitä vähemmän välität ni sitä helpommalla pääset. Jotenki ymmärtäisin tän vielä vastavalmistuneilta ja ei ehkä niin suuren työmoraalin omaavilta, mut nyt puhutaan kuitenki aikuisista ihmisistä.

Oon siis aika väsynyt tähän kaikkeen vitun häsäämiseen enkä palautunut ekan viikon jälkeen ollenkaan. Olin arkkua vaille valmis siihen sanontaan, että kuolema korjaa univelat. Jalat oli niin rikki, koska uudet turvakengät ja seisomatyö, kynkkäsin ekan viikonlopussa ku sellanen 90-vuotias mummo reuman kanssa. Mustelmia, joiden syntyperää en ees tiiä ja väsymyskuolema. Oon tappanut miun ihanista viherkasveista varmaan 4, Syysheinän luona oottaa 3 uutta kasvia ja ku tuntuu, ettei miulla oo aikaa niitäkään rueta hyysäämään. Teen pelkästään siis yövuoroa eli kaikki vapaapäivätki menee niin, että yöt kukun ja päivät lepään. Oon niin vitun täynnä tätä paskearkea.

Brunon kanssa menee hyvin, niinku näissä olosuhteissa pystyy menee. Ollaan molemmat aika väsyneitä ja itelle on tullu pitkästä aikaa sellanen olo, etten tahdo nähdä ees toista. Toki on kaipuu toisen iholle aina, mut jotenki se ajatus, et pitäs olla kauniina, tehä ruokaa, olla siisti asunto ja olla täydellinen (vaikkei kukaan muu näitä asioita edes vaadi ku mie ite). Oon vaan tahtonut levätä, koittanut saada unta riittävästi, että jaksais olla ihmiselle ihminen ja sen myötä oma sosiaalisuus in pienentynyt aika pieneen piiriin. Jos Brunon kanssa ei menis hyvin niin siitä kyllä tänne jotain kertoisin. Miulla on vaan pahana tapana ahdistua väsyneenä pienistäkin asioista, jotka ei oo ees välttämättä mitenkään asiaan liittyviä; ahdistun taloudellisista asioista = en pysty tekee hyvää ja laadukasta ruokaa Brunolle = se varmasti tahtoo jättää miut, koska en oo täydellinen nainen. Tää ajattelutapa ja "krooninen" ahdistuminen on aika vitun rankkaa pidemmän päälle, kun kroppa tuntuu olevan koko ajan sotatilassa muun maailman kanssa. Miulle myös luonnollisinta siinä tilanteessa on yleensä paeta, jos mie tiedän jo valmiiks, et jään kakkoseks. Eikai kukaan tervejärkinen halua tieten tahtoen halua hävitä?

Palataan siihen joulun pilaamiseen. Näiden yllämainittujen syitten takia pelottaa mennä kotikotiin. Mitä jos en ehdikään nukkua niin hyviä unia täällä kotona Helsingissä ennenku lähen porukoille? Mitä jos kaikki muut ajatteleekin, et vittu ku toikin on niin laiska, ettei viiti laittaa ees oikeita vaatteita päälle? Miulla on siis viimeinen vuoro 20. päivä eli pääsen tiistaina 0600 pois. Se on reilu 0700, kun oon kotona. Siitä unirytmin täyskäännös eli valvotaan iltaan saakka, jolloin normaalit ihmiset käy nukkumaan. Missä välissä ehdin pakata? Missä välissä ehdin siivota KUNNOLLA, että on kiva tulla sitten reissun jälkeen takas kotiin ilman, että nenää haisee eltaantunut ihmisperse? Millon ehdin hyysätä miun kasvit taas kuntoon? Millon ehdin paketoida Brunon lahjan ja tehdä sille kortin? MILLON EHDIN MENNÄ KOTIKOTIIN? Millon mie ehdin rauhottua ja rentoutua sen verran, että oisin normaali ihminen? Missä välissä mie ehdin nähdä ne ystävät, jotka on täällä Suomessa vaan hetken käymässä? Mitä jos mie ite pilaan joulun vaikka sitä tässä ollaan ootettu ku seuraavaa kesää? Miua ahdistaa ajatus lähtemisestä ja kaikesta siitä häsäämisestä mitä siihen liittyy. Tarkista hella, tarkista pikkulaukku, tarkista puhelimesta lippu, tarkista avaimet, tarkista ratikan lähtöaika ainakin kolmesti, kyttää kelloo, varmista että kaikki vaatteet on päällä, pidä huoli matkalaukusta, tarkista lippu sähköpostista, tsekkaa että meet oikeelle paikalla bussissa, laita herätyskello soimaan jos nukahdat vahingossa.

Paljon kysymyksiä eikö yhtään vastausta. Miun ajatusvirta tällä hetkellä rönsyilee aivan jäätävän paljon ja sen kyllä myös huomaa tästä kirjotuksen kulusta. Asiasta toiseen aasinsilloilla ja pompitaan miten sattuu. Esimerkiks tuosta täydellisyyden tavoittelusta sais jo itsessään oman postauksen, johon vois myös niputtaa ahdistuksen, paniikkikohtaukset ja huonon olon tuomat tunteet pelkotiloineen. Oon nähnyt taas helvetin outoja unia  joista voin mainita kaks, joista muistan osia.

En muista kummassa järjestyksessä nää tuli, mutta ekaks tulee mieleen se, et näin unta miun entisestä peruskoulun luokkalaisesta. Se oli kuollut syömishäiriöön ja sitten olin niiden lapsuuden kodissa hänen äitinsä kanssa ja me puhuttiin tästä kuolleesta kaverista. Ei olla oltu siis missään tekemisissä peruskoulun loppumisen jälkeen enkä tiedä mitään hänen elämänkulusta. Toinen uni oli, että piti paeta. Piti paeta "bordellista", joka oli ihan tavallisen rivarin tiloissa. Muistan, että sieltä ulospääseminen oli ihan vitun vaikeeta, se oli enemmän ihmiskaupan oloinen ku maksullisia naisia, kaikki tytöt oli nuoria ja miehet mahakkaita ja ällöjä. Juoksin kierreportaat alas ja kiipesin tosi pienestä ikkunasta ulos ja kaikki huuti vaan siellä sisällä, että nyt se pääsee karkuun ja ottakaa se kiinni. Muut tytöt hurras ikkunassa ja juoksin läpi maataloustuotteita myyvän kaupan pihan läpi toiselle puolelle tietä ojaan piiloon. Ohikulkijat huomas miut ja alko puolustaa, ne alko pelastaa niitä muita tyttöjä sieltä pois ja bordelli saatiin ajettua alas. Mukavaa settiä hei!

Tuntuu myös siltä, että oon niin syvällä omassa perseessä, etten osaa nauttia aidosti toisten raskausuutisista tai vaikkapa Neposen ja EeppisMadonnan kihlausta. Se vaan herättää lisää kysymyksiä, että onkohan miulla oikeesti kaikki hyvin? Aito Neiti Kesäheinä on se, joka juhlii rakkaiden ilouutisia täydellä kädellä. Tottakai mie oon onnellinen, mut jotenki en pysty tuntemaan sitä tunnetta aidosti. Oon myös padonnut tunteita itseeni ja ei oo varmaan kauheen kaukana paniikkikohtaus tai ainakin sellanen jäätävä räkäitkukohtaus. En oo itkenytkään ties millon viimeks ja sen kyllä huomaa. Ku pelais venäläistä rulettia itsensä kanssa.

Mie oon ihan tosi väsynyt. Tahtoisin niin tiukan halauksen, että hajoaisin vaan palasiksi.