Sielunkolautus

Tänään on hyvin tunnerikas päivä miulle. Raputyttö ja Leijonapoika tuli beben aka Pötkylän kanssa kotiin. Nyt oon matkalla kotiin enkä voi lopettaa tätä itkemistä ja herccistelyä.

Olin vahtimassa poikia (chihuja, itsenäinen Anneli & herkkä kukkaispoika Petteri) torstaista lähtien eikä ehditty silloin torstaina edes moikata RT:n kanssa, kun Pötkylällä oli kova kiire tulla tähän maailmaan. Miulla on jotenki tosi hassu tunne, että vaikka ollaan eletty mukana raskaudessa niin silti on hassua, että nyt hän on täällä ulkopuolella meidän kanssa. Jotenkin tosi epätodellista ja teki mieli kysyä, että mistä te tän vauvan nyysitte?

Pötkylä herätti miussa aivan valtavasti tunteita, lähinnä jännitystä ja kuplivaa onnea. Tosi vahva reaktio siihen verrattuna mitä odotin itseltäni (ois pitänyt ymmärtää, että miun useimmat reaktiot on vahvoja). Miun kukaan muu ystävistä (lähipiiri) ei oo vielä lisääntynyt ja tästä tekee siis vielä spessua se, että oon hänelle sit kummitäti. Olin varautunut siihen jännittämiseen aika vahvasti ja miua tärisyttikin kun koko kööri tuli kotiin. Jännitti nähdä myös poikien reaktio, et kuinka suhtaudutaan uuteen tulokkaaseen. Yllättävää kyllä Anneli oli kiinnostuneempi vauvasta ku Petteri.

Oon ollut ehkä ite passiivisempi vauvajutuissa, koska niinku taisin aiemmassa tekstissä tuolla jossain sanoa, että tää on miun mukavuusalueen ulkopuolelta. En vaan oo koskaan ollut niin paljoa pienten lasten kanssa, että ois itsevarma ja helppo olla. Tuun olemaan ehkä jatkossakin, et kummi ja ystävä ennen kaikkea RTlle ja LPlle, joka haluaa sit keskustella muustakin kun vauvahommista. Tottakai se on se mistä puhutaan, mutta nyt meillä oli myös ihana hetki RTn kanssa, kun istuttiin pöydän ääressä ja mie kyselin ja hän vastaili. Me myös puhuttiin paljon muustakin ja oltiin ihan niinku ennenkin vaikka LP ja Pötkylä otti leebeniä makkarissa. Tahdon, että vanhemmat pitää miua ystävä ja tukena ennemminkin kuin rahapussina ja hyödykkeenä (tiedän, ettei kummankaan lapsen vanhemmat sitä odota vaan ehkä enemminkin muistutus itelle).

En myöskään halua mihinkään nokitteluasemaan kenenkään kanssa ja välillä tuntuu, et oon kävellyt munankuorilla ettei nyt vaan kukaan pahoita mieltä tai kukaan koe mitään eri-arvoisuutta tai että päällepäsmäröisin. Mie oon pohtinut myös tätä kummiutta kuumeisestikin (välillä unettomina öinä) ja mie oon aikalailla varma jo siitä millainen mie tahdon sille kummilapselle olla. Helposti tuntuu ne ajatukset myös lipsahtavan huonolle puolelle, jolloin ajattelutapa muuttuu "pitäis olla enemmän"-tyyliin ja tiedän itsekin, et ei miun tarvii olla enempää ku just se mitä oon ja tää varmasti muokkautuu sitä mukaan kun lapsi kasvaa isommaksi.

Miulla oli aika heikko happi tuossa kevättalvella, että piti ihan vakavissaan miettiä päivystykseen lähtemistä, kun itkemisestä ei tullut loppua 3tunnin jälkeen. Tosi raskasta ja miua pelotti lähinnä, että mitä jos miulla napsahtaa viimeisen kerran päässä ja teen jotain impulsiivista ja tyhmää. Laitoin EeppisMadonnalle viestiä, että onko Neponen töissä. Monen mutkan kautta itku saapui pääteasemalleen ja rauhotuin, turta olo, mutta homma jiirissä. Noh Neponen sitten soitti miulle illalla, josta lähti uus itkuralli käyntiin ja koitin ensin pinnistellä ja nieleskellä oloni, mutta se oli vaan pitkittämistä. Kaiken sen keskellä Neponen sanoi, että miusta tulee myös heidän tytön kummitäti, jolloin kyseenalaistin sanat ja kysyin, et eihän tää oo nyt vaan mitään tulipalojen sammuttelua (= sanotaan herkässä hetkessä jotain mikä parantais mieltä).

Olin ihan todella hämmentyny (molempien pariskuntien valinnasta), koska miks kukaan haluis tällästä rikkinäistä ja sekopäätä niiden lapsien kummiksi? Sulattelin kuitenki näitä ajatuksia taas hitaasti, mutta varmasti enkä mennyt suuna päänä huutamaan, että ei miusta oo tähän. Sanoin muutamia ehtoja; en suostu kattomaan Pipsa Possua koska miun aivot sulaa muuten, vaihtamaan caccavaippoja ja mie lupaan ottaa syliin valvotussa tilanteessa, jos tuleekin paniikki ja hätä. Pikkuhiljaa alko myös hiipiä sellanen olo, että joku päivä tää lapsiasia ja itsevarmuus myös soljuu omiin uomiinsa tai että jotain loksahtaa paikoilleen miun sielussa.

RT kysyi miulta, että haluanko ottaa Pötkylän syliin (mie arvostan aivan järkyttävän paljon tätä elettä ❤️) ja alusta asti oli kutkutellut sellanen itsensä ylittämisen-tunne ja bondaaminen uuden tyypin kanssa. Mie tärisytti jo valmiiks, oli koko ajan olo, et apua milloin surkuparku alkaa. Miun onneksi sitä ei tullut ja kaikki meni ihan nappiin ja miulle tuli siihen ihan voittajafiilis. Osasin laskea Pötkylän myös sohvalle, josta RT otti kopin ruokahommiin. Miusta oli myös ihan huippua nähdä tuoreet vanhemmat, jotka hehkuu ja jotka osaa toimia. Yks miun lemppari-pariskunta edelleen ❤️

Tämän kaiken selityksen jälkeen päästään tähän ajatukseen; kun on se hetki, ettet enää jaksa itkeä ja ahdistua kaikesta ja se kaikki tulee ulos ni sitä miettii sen pienen hetken, että mie enää jaksa tätä. Nyt miusta tuntuu siltä, että mie jaksan kahden syyn takia: miun kummityttöjen. Pötkylän sylissä pitäminen kolautti miun sielua jotenki tosi syvältä.

Mie oon ihan todella onnellinen tuosta pienestä Pötkylästä.