Tahdon paeta

Muistiinpano puhelimesta 10.8.:

Istun tässä lähellä kotikotia tälläsessä pienen pienessä niemessä. Tuulee ja on kylmä. Itkettää ja on olo, että pitää paeta. Korvissa soi Amber Run - 5am. On tosi paha olla.

Tahtoisin napata tuosta veneen ja ajaa ikuisuuteen kertomatta kellekään. Tai muuttaa kauas pois rantataloon ja maata päivät pitkät alakerran terassilla veden äärellä. Tai muuttaa sateiseen Lontooseen ja sulautua ikuiseen harmauteen. Jostain syystä ajaudun aina veden lähelle. Oon ollu aina sitä mieltä, että vesi on elementeistä paras ja kun siihen yhdistää tuulen ni se on kyllä paras. Luissa hyrisyttää tuulen kylmyys ja sit tuntee olevansa edes jonkinsorttisesti elossa.

Mie oon halunnut paeta jo tovin. Jos mie myönnän ni muutamaan otteeseen mie olen jopa itse säikähtänyt omia ajatuksiani ja sitä tunnetta mikä sisällä myllertää. Miun porukat sai vahingossa selville, että toisinaan miulle tulee paniikkikohtauksia, jota mie en olisi halunnut heidän tietoonsa. Miulla on myös ollu olo, että pitää piiloutua maailmalta. Tekisi mieli laittaa pilvisellä säällä aurinkolasit päähän tai kauppaan mennessä. Isot vaatteet, johon hautautua ja kokea olevansa pieni. Tapasin silloin vertaistukiryhmässä erään tytön, joka piti sisälläkin aurinkolaseja päässä ja selitti niiden tuomasta anonyymiydestä, jonka nyt tajuan.

Ihan hirvittävän vaikeeta koittaa jäsentää mitään ajatuksia, kun päässä on 18 välilehteä auki ja kaikista kuuluu musiikkia. Saatikka koittaa kertoa vanhemmalle sitä, että mikä aiheuttaa ja mitä, jolla ei ole asiasta minkään sortin kokemusta tai ymmärrystä. Kaikki varmistelee koko ajan, että pärjäänkö ja tuntuu, että kaikki pitää miut nykyään pumpulissa. Miksi tehdä siitä enää numeroa, kun mie oon sujut sen asian kanssa? Tekis mieli vaan huutaa, että lopettakaa!

Se tunne, joka myllertää miun sielussa on silkkaa pakenemisen oloa. Tahdon pakata laukut ja lähteä. Niin kauas, että osaan kaivata kotiin takaisin ja niiden ihmisten luo, joita mie rakastan. Tää kylmyys saa miussa tuntemaan jotain tuttua ja turvallista. Sellasta kotoisaa ja lämmittävää tunnetta. Tahtoisin Lontoosta loft-asunnon, jossa on mukava pesä ja miulla maailman suurin, pehmoisin villapaita päällä ja Milja Kauniston Luxus-kirja kädessä. Siellä ois mies keittiössä tekemässä jotain hyvää ja lämmintä ruokaa. Tai vaeltaa hetken aikaa sumussa ja sateessa keskellä Englannin maaseutua, jossa kukaan ei tiedä, et mie oon just se Kesäheinä, jolla on mieli rikki.

Toinen mielikuva johtaa ranchille Amerikkaan. Kukaan ei miua siellä tunne eikä kukaan siellä tiedä miun paniikeista tai miun oudoista tuntemuksista. Mie saisin tehdä siellä niin paljon töitä, että mie en jaksais päivän päätyttyä miettiä enää sitä, että oon päästäni rikki ja väsynyt. Mie saisin elää siellä ihanaa ja ällöttävää kurakenkä-elämää hevosten ja ehkä lehmien keskellä. Auringossa ja sateessa.

Tää pakenemisen tunne ei helpotu selittämällä.