Yksin pärjää paremmin. HARMITTAA SAATANA.
Kylläpä tuntuu vitun pahalta taas kerran päättää puhelu oman perheenjäsenen kanssa siihen, että mie vollotan silmät päästäni ja päätän puhelun johonkin pieneen, valkoiseen valheeseen, koska haluan päästä tilanteesta pois as soon as possible. Kroppa tuntuu imevän tätä huonoa kevät-energiaa tuhannen pesusienen voimalla ja tahtoisin taas kadota sanomatta kenellekään mitään. Kylmä, väsyttää ja itkuvituttaa. Mie en ole mikään konflikti-ihminen, sehän näkee nyt jo sokeakin. Mie jaksan kapinoida niin pitkään, kun siihen on aihetta, mut sit jos aletaan niistä miun lähellä sydäntä olevista asioista vääntämällä vääntämään riitaa ni sit miulla vaan palaa hermot. Iskän kanssa monesti on saanut olla napit vastakkain, koska selkeesti hänen sukupolvensa ei sitä ymmärrä, että kaikesta ei tarvii turpaansa aukoa. Pohjustuksena tähän oloon siis stoori mistä kaikki lähti: oon tässä kovasti pohtinut osallistumista juoksukisaan kotikotona, 12km matkaa ja se on miulle henkinen voitto, jos pääsen ees ryömimäl