Yksin pärjää paremmin. HARMITTAA SAATANA.

Kylläpä tuntuu vitun pahalta taas kerran päättää puhelu oman perheenjäsenen kanssa siihen, että mie vollotan silmät päästäni ja päätän puhelun johonkin pieneen, valkoiseen valheeseen, koska haluan päästä tilanteesta pois as soon as possible.

Kroppa tuntuu imevän tätä huonoa kevät-energiaa tuhannen pesusienen voimalla ja tahtoisin taas kadota sanomatta kenellekään mitään. Kylmä, väsyttää ja itkuvituttaa.

Mie en ole mikään konflikti-ihminen, sehän näkee nyt jo sokeakin. Mie jaksan kapinoida niin pitkään, kun siihen on aihetta, mut sit jos aletaan niistä miun lähellä sydäntä olevista asioista vääntämällä vääntämään riitaa ni sit miulla vaan palaa hermot. Iskän kanssa monesti on saanut olla napit vastakkain, koska selkeesti hänen sukupolvensa ei sitä ymmärrä, että kaikesta ei tarvii turpaansa aukoa.

Pohjustuksena tähän oloon siis stoori mistä kaikki lähti: oon tässä kovasti pohtinut osallistumista juoksukisaan kotikotona, 12km matkaa ja se on miulle henkinen voitto, jos pääsen ees ryömimällä maaliin. Lyhyestä virsi kaunis laitoin iskälle viime perjantaina Whatsappissa viestiä, että voisko se sponsoroida sen miun osallistumismaksun ja jäin luetulle. Sinä päivänä oli muutenkin ahdistuslevelit aika korkealla ja pelotti laittaa sitä viestiä, koska tiedän miten aivovammasesti iskä suhtautuu rahaan ja sen käyttöön. Se koko perjantai meni häsätessä, kun piti käydä suihkussa ja meikata ja sit juostiinkin jo kattoo stand upia kauheessa väsymyksessä ja nälässä. Hoin koko ajan Brunolle, että muista että soitan iskälle sen keikan jälkeen. 

Soitin, kun oltiin matkalla kauppaan, mut en ois sitä tehnyt jos olisin sen tiennyt, et on muutama kalja alla. Koitin hoitaa sen puhelun tosi kepeesti ja sillai nopeesti, koska vieläkin ahdistaa se helmikuinen riitely (siitä joskus toiste). Keskusteltiin (ei olla ihan kauheesti tästä kisasta keskusteltu aiemmin kun ajatuksen tasolla) ja sit sieltä tulee sillai snadisti provosoiva kysymys: "No kukas siellä juoksee?" eli miks hän sitä maksais, kun hän ei siitä mitenkään hyödy karkeesti sanottuna.

Hämmennyin, ku en jotenki odottanut sitä ja sit tuli ihan sellanen samanlainen fiilis, ku muurahaista nitistetään asvalttia vasten liisteriks. Sit ku oli aiemmin päivältä vielä sellanen fight or flight-tärinä kehossa ni sithän miulle tuli kaikki kuoret ylle ja vedin jarrun pohjaan. En aio keskustella miulle tärkeestä asiasta niin, että toinen on päihtynyt ja miulla menee kaikki solut lukkoon. Iskä pehmeni selkeesti, mut miulle tuli niin paha mieli, et mie en pystynyt enää keskustelemaan ja koitin lopettaa sen puhelun vaan nopee, etten menis rikki kadulla ja joutuis menee kauppaan meikit poskilla. 

Mie tiedän, ettei se sitä tarkoittanut pahalla, mut mie koen et oon taas joutunut venymään omissa rajoissani yli laidan välttääkseni riitelemistä. Tänään sit äiti soitti miulle ja kyseli kuulumisia ja tuli puhetta sit tästä juoksemisesta ja kisaamisesta. Ne ei siis tunnu ymmärtävän sitä, et tää on enemmän henkistä (ja totta vitussa myös fyysistä) hyvää itelle. Tässä ei todellakaan oo kyse mistään voittamisesta vaan siitä, et mie teen jotain mitä mie en ois koskaan kuvitellut tekeväni. Mie tahtoisin hitto soikoon, et ne ois miusta aidosti ja tuntuvasti ylpeitä. Sit ku miua alko itkettää puhelimessa, koska harmittaa se iskän tölviminen miulle tärkeestä asiasta ni sieltä kuuluu vaan, et: "Elä vejä tästä nyt mitään pultteja". Hetkeä myöhemmin: "Elä nyt suutu". Aivan, suuttuminenhan on just sitä, kun koittaa itku silmässä kertoa tunteistaan. 

Koko tää juoksukisahomma alkaa tuntua siltä, et ei pitäis ees yrittää. Mie tahtoisin, et joku lupautuis tulee sinne vitun maalille, sato tai paisto. Mie tahtoisin et joku vittu kannustais miua ku on niin vitun epävarma olo omasta uskosta. Tällä hetkellä sitä ei siis ole. 

Miulla on ollut ihan vitun yksinäinen olo taas jo hetken aikaa, ku tuntuu et se on aina Neiti Kesäheinä kuka venyy ja joustaa. Mie vien miun ystäville töihin eväitä, ku ne on jätetty eikä ne saa ruokaa alas ja mie muokkaan aina omat menoni niin miten se on muille sopivaa. Oon sillai ihan vähän oottanut, et joku saatana sanois, et kui vitun siistii et osallistut siihen kisaan ja ainoo kuka on ollut innoissaan on mie ite. Brunokaan ei siis sinne tule ja siitä itkin jo perjantaina, et harmittaa vitusti. Huijarisyndrooma huutaa niin vitun kovaa, et hyvä jos omaa ääntään kuulis. 

Pinnan alla kiehuu paska ja joku päivä mie vielä huudan vaan kaikille ja rikon kaiken. Sit mie muutan sen jälkeen Texasiin ranchille töihin ja vaihdan identiteettiä.


ps. Jos RT luet tätä, tiiän et oot miun puolesta innoissas.

Kommentit

Suositut tekstit