Läsnäolo elämässä

Heipsulivei!

Yks kaunis sunnuntai ryhmäkeskustelu Syysheinän ja Raputytön kanssa kävi kuumana, kun koitettiin sopia taas uutta näkemistä sitten viime kesän jälkeen. Juttuhan on nyt siis niin, että tänä vuonna syntyy paljon vauvoja vähän sinne sun tänne ja Raputyttö on yksi niistä tulevista äideistä. 💖 

RT sanoi jo alussa, että teistä tulee sitten kummeja ja mie oon monta vuotta sanonut, että mie eroan sitten kirkosta, kunhan ensin miusta tulee Raputytön ja Leijonapojan lapsen kummi. Saatiin kuulla tää uutinen Skype-puhelussa ja siellähän sit itkettiin yhessä. Oon aina tienny, et RT on meistä se ensimmäinen kuka alkaa raskautua ja SH seuraavana, koska mie oon vähiten todennäköinen äiti tässä maailmassa. Miun sydän myös vuotaa siirappia, ku RTstä tulee äiti ja se kokonaiskuva. En kestä (vollotan pienesti ajatuksesta jo).

Mie vierastan vauvoja ja pieniä lapsia tosi paljon enkä oo koskaan pitänyt sylissä pientä vauvaa, koska mie pelkään ihan sikana. Pelkään sitä, että tiputan sen lapsen tai en osaa tukea niskaa oikein ja sit siitä tuleekin vahingossa vammainen lapsi lopunelämäkseen. Ylipäätään se koko konsepti, vanhemmuus ja lapsiarki, tuntuu miusta tosi vieraalta ja tosi kaukaiselta. Mie en myöskään tiedä mitä tehdä, koska vauvat harvemmin ilmaisee itseänsä puhumalle heti kohdusta ulostautumisen jälkeen. Jotenki se ajatus friikkaa miua, että miulle vaan isketään lapsi syliin ja sitten se hetken aikaa alkaa möllöttää suurilla silmillä miua suoraan sieluun ja sitten se alkaa huutaa kurkku suorana vaikka en olis edes hengittänyt sitä päin. Mitä sellasessa tilanteessa kuuluu tehdä? Itkeä ite perään? Lykätä lapsi vanhemmalle? Laskea se lattialle, ottaa hatkat ja ottaa ensimmäinen lento Zanzibarille?

Miulla oli jo pitkään pyörinyt päässä se ajatus, että mie oon ihan paska ihminen, kun en pysty iloitsemaan toisen raskaudesta samaan tyyliin, kun SH. Mie en osaa sanoa yhtäkään vauvanrattaiden merkkiä, jotka on ne coolit ja parhaimmat tulevalle bebelle ja miulla ei oo miljoonavaroja ostaa miun kummilapselle mitään kalliita leluja, joka kerta kun nähdään. Miulla oon vaan koko ajan sellanen tunne, että mie en oo hyvä ihmisenä tässä asiassa tai kummi sitten lapselle. 

Vuodatin sydäntäni RTlle yks ilta, ku miulla oli sellanen tunne, että jos mie en nyt tätä sano niin miun pitää vaieta iäksi, koska paras ystäväni Häpeä huuteli taas laittomuuksia. Mie kerroin ihan rehellisesti, että miulla on sellanen olo, että vetäydyn takavasemmalle omasta tahdostani, jos niille tulee vaikka hirveä ahdistus, et keistä tulee kummeja Bebelle. Jotenki ku se ajatus siitä omasta paskuudesta ja huonoudesta mölysi niin voimakkaasti päässä ni päällimmäisenä tunteena oli vaan se, että en mie voi olla sen Beben kummi, koska se pettyy minuun ja RT&LP myös. Nauroinki sitä alussa, että noniin nyt tulee taas sellasta settiä, että hävettää puhua tulevalle äidille MIUN AHDISTUKSESTA, vaikka RT on tässä se kuka pääsee pusertamaan kolmen kilon nyytin. Taas ihan vitun absurdia höpöhöpöhommia, mut miusta rehellisyys tälläsissä asioissa on parempi ku se, että oot nurkassa pakokauhuissas ja alat itkemään (hyvässä tapauksessa Bebe sylissä).

Meillä on RTn kanssa ollu omat karikkomme ja ollaan tapeltu enemmän tai vähemmän aikoinaan. Ollaan ku kaks mansikkaa, mut eri pelloilta. Silti mie luotan siihen, ku kallioon. Pakenin silloin Turkuun Herra36-keissiä karkuun ja tapasin silloin ekaa kertaa myös Leijonapojan. Oon edelleen sitä mieltä, että ne on täydellisiä toisilleen ja ne on hyvässä tasapainossa toistensa kanssa. Myö ollaan oltu ystäviä jo tovi ja jotenki aina väliajoin herää siihen, että kuinka onnekas ihminen on kun sillä on helmityyppejä elämässä, kuten RT ja SH. 

RT otti tän tapansa mukaan lempeästi vastaan ja tiivistettynä sano, että mennään ihan rauhaksiin eteenpäin ja katotaan  mitä tapahtuu mennessä, harjotellaan yhdessä. Puhuttiin myös tukemisesta, auttamisesta ja sitä mie oon kyllä valmis antamaan parhaani mukaan. Se, että sain ymmärrystä omille tunnoille oli palauttava tekijä, koska sitku tulee se ajatus, et voi vittu, en pysty tähän ja nyt ne suuttuu ja sit on ikuviha ilmoilla. Miua pelottaa, että pilaan kaiken mihin kosken. Oli kyllä helpottavaa sanoa ääneen, että miua pelottaa nää lapsiasiat aika paljon loppujen lopuks.

Miulle kummius on ennen kaikkea läsnäoloa sen lapsen elämässä. Mie tahdon antaa sille lapselle kokemuksia mieluummin ku materiaa. Mie nään mielikuvissa itteni ja Beben vaikkapa Linnanmäellä (paska kummi sielläkin, kun läpeensä nössö eikä uskalla lähteä ku ehkä korkeintaan Sea Lifeen) tai piknikillä herkkujen kanssa, you name it. Materia minkä ite kokisin sellaseks mieleiseks olis kirjat. Mie rakastan lastenkirjoja; ne ihanat kuvitukset ja tarinat. Meillä on kakarana paljon kirjoja kotikotona ja nään myös mielikuvan missä luen Bebelle satuja sohvalla pehmot kainaloissa. Peilaan ehkä tätä omiin kummeihin ja tahdon olla sen lapsen elämässä vielä silloinkin, kun se pääsee vaikka ripille tai valmistuu. Mie tahtoisin myös olla se turvallinen aikuinen tai henkilö, jos onki vaikka sellanen asia mistä ei kehtaa puhua omille vanhemmille tai ei uskalla kysyä ja auttaa sitä. Oon nähnyt niin paljon, valitettavasti myös lähipiiristä, että mitä on kun se läsnäoleminen puuttuu. 

Mie oon saanut lapsena kyllä rakkautta, mutta on sitten erilaisia asioita, jotka on muovannut miusta tälläsen ja oon pohtinut myös sitä (yllättävän) monta kertaa, että millanen vanhempi mie olisin ja mitä en ainakaan tahtoisin siirtää lapsilleni. Tästä herää se halu olla jollekin se turvallinen ihminen enkä tässä nyt siis sitä meinaa, etteikö RT ja LP olisi turvallisia ihmisiä, mutta joskus on helpompi puhua jollekin muulle kuin omalle vanhemmalle. 

Loppukaneettina siis; tahdon olla Bebelle hyvä kummi ja mie oon ihan tosi onnellinen Raputytöstä miun elämässä ja siitä, että se saa vauvan. ❤