Järki hukassa?

Ihan kun siitä olis miljoona vuotta, kun oon viimeksi avannut Wordia nenän eteen ja paljon ehtinyt tapahtua jo tässä välissä. Istun tällä hetkellä Mikkelissä Ramin Konditoriassa, kun odottelen bussia kotiinpäin porukoille. Oon ehkä jotenkin tietoisesti vältellyt tätä koko kirjoittamista, koska tuntuu ettei mikään lähde niin napakasti enää niinku ennen tai mikään ei tunnu hyvältä, lähdin tähän sillä periaatteella, etten tee tästä itselleni väkipakkoa ja kirjoitan kun siltä tuntuu. Koulussa on takkuillut muutamaan otteeseen pahasti ja se johtuu siitä, että meillä on niin iso ryhmä koko kahta opettajaa nähden nin siinä jää se avunsaaminen aika pienille minuuteille ja sitten kun siellä on niitä ihmisiä, jotka vaan huutaa niin pitkään ennen kun ne saa sitä apua, nin me muut hiljaisemmat jäädään siinä aika vahvasti kakkospalleille. Oon kyllä kokenut onnistumisia siellä ja niistä mie oon enemmän kun ilonen. Jännittää kyllä se aika kovasti, että valmistuuko ajoissa, kun aika menee ihan hirveän nopeasti ja oppi menee perille aika paljon hitaammin.

Helsingissä muuten asuminen on paljon helpompaa mitä viime vuoteen verrattuna, mutta vuosi sitten tähän aikaa olin Vähälaktoosin kanssa tutustumassa eikä tulevasta ollut mitään hajua. Helppoa se ei siltikään ole, raha huolettaa koko ajan ja tuntuu, että olisin vähän koko ajan valmiustilassa hyppäämään pois uppoavasta veneestä. Kuvailin tätä oloa VPlle peura/antilooppi-oloksi. Peurat ensin mätystää ihan rauhassa ruokiansa jossain pellonlaidalla ja sit ihan snadi rasahdus niiden korviin ja sitten ne loikkii vaan päättömästi ensimmäiseen suuntaan mihin ne vaan pääsee, jonkun pitäis repiä niitä korvista ja kattoo suorana silmiin, että ne tajuis et se on vaan pieni heinäsirkka mistä se rasahdus kuului. Toisinaan toivon, että joku ottais miua korvista kiinni ja sanois, että nyt rauhotu nainen. Oon myös aika kiitollinen siitä, että miun ympärillä on ihmisiä, jotka sanoo, että älä huolehdi/älä mieti sitä, vaan pidä hauskaa. Pitäis varmaan tatuoida se johonki näkyvälle paikalle, jotta sen tajuaisi muistaa ilman muiden sanomista. Terapiassa menee hyvin ja ollaan keskusteltu paljon niistä aiheista mitkä minua on mietityttänyt ja mistä oon halunnut sit keskustella. Pääsin myös seksuaaliväkivalta-vertaistukiryhmään ja se alkaa parin viikon päästä ja se jännittää miua aika paljon jo valmiiksi, siitä lisää sitten kun se alkaa!

Herra36 laittoi miulle myös viestiä tuossa elokuun loppupuolella, kun oli Virossa ralleissa ja ilmeisesti humalassa. Siitä oikein huokuu se ylitsevuotava rakkaus syntymätöntä lastaan ja uutta uusperhettään kohtaan (huomatkaa sarkasmini). Teki mieli sanoa sille ihan suoraan, että minua ei kiinnosta pienintäkään pätkää sinun tulevaisuus sen naisen kanssa tai se, että oletko sä onnellinen. Teki mieli myös sanoa, että painu helvettiin äläkä enää ikinä puhu miulle, jos sillä ei ole mitään muuta asiaa, kun tulla kännissä kysymään että mitä kuuluu varsinkin sen jälkeen, kun ei olla puhuttu mitään sen vauvatunnustuksen jälkeen. Jälkeenpäin tajusin, että vaikka se harmittikin niin pirun paljon silloin, kun se laittoi sitä viestiä nin loppujen lopuksi se oli seuraavaan aamuun mennessä haihtunut. Olen mie ehkä edistynyt jonkun verran. Tiukka paikka se silti tulisi olemaan kohdata se kasvotusten ja joutua keskustelemaan sen kanssa turhanpäiväisiä juttuja sen elämästä ja miun elämästä. Vähälaktoosia mie olen myös aika paljon mietiskellyt ja pohtinut, mutta sekin on ollut ohimenevää eikä vellovaa.

Ainut yhdistävä asia näiden postausten välillä on, että ei olla vieläkään nähty EKn kanssa. Aivan, ei siis vieläkään kaikesta huolimatta. Tää on ihan kauheen pitkä ja monimutkanen juttu, joten noteeraan vaan pääpointit. Miusta tuntuu myös vähän siltä, etten mie edes luota enää siihen, että kyllä me nähdään. Me nähtiin siellä Taiteiden Yössä ja siitä tulee vaan niin hyvät vibat aina. Sörkkään kun päästiin nin se tarjos miulle kyydin kotiinkin, mutta kieltäydyin kun tuli sellainen hassu olo ja kuuntelin omaa mieltä mieluummin, joka oli toki hassua, koska kävelin sen pelottavan kadun kautta Alppilaan ja se pelottaa miua olipa päivä tai yö. Sitten mie uhkaavasti sairastuin pieneen flunssaan ja sitten se tuli kipeeks.. Silti se lähti jonnekin helvetin saareen kavereiden kanssa ja miulla palo hihat ihan hitokseen, että mitä tää nyt on. Sit me viestiteltiin sillon tällön, useimmiten se olin minä joka sen alotteen teki. Sit sillä oli yhden toisen kokoonpanon kanssa keikka Helsingissä ja miua hirveesti kiinnosti lähtee sitä kattomaan, päätin sit samana iltana extempore lähtee sit kattoo sitä. Ei ollu mitään kuivashampoota ja köyhän naisen ratkasu on vehnäjauhot. Arvatkaa satoiko vettä maailmanlopun tyyliin silloin, kun olin matkalla? En ollut siis sanonut mitään EKlle, että tuun sinne. Olin yhden tolpan takana piilossa, jottei se näkis miua ja saisin olla rauhassa. Miua jännitti ihan kamalan paljon, koska olin niin kaukana miun mukavuusalueelta ja sit puhelimen päässä oleva MyrskyMaia rohkaisi miua ottamaan yhen, et rentoutuisin ja sen tein. Keikan jälkeen menin vessaan ja painelin ulos sieltä, koska halusin vaan äkkiä ulos ja raikkaaseen ilmaan hetkeksi aikaa miettimään, että onko tässä mitään hiton järkeä ollenkaan?

No eihän tässä kyllä ole. Ei sitä pienintäkään. Ehkä miun common sense vähenee joka kerran jälkeen vaan aina näiden miesten suhteen. Kuinka pitkään on fiksua odottaa toista ihmistä, jotta se nyt vaan saisi aikaiseksi toimia? Pitäisikö miun seisoa päälläni? Kunpa kaikki ihmiset ymmärtäis sen, että kun tulee puolitiehen vastaan nin kaikki on vähän helpompaa, kun että odottaa että joku tulee hakemaan ovelta. Keikan jälkeen meni muutama ilta, kun sitten höpöteltiin yöllä kolmesta viiteen kaikkea hölmöä, olin taas lumpsahtanut siihen samaan kaninkoloon, jossa on kaneja syöviä krokotiilejä. Krokotiilit edustaa tässä tapauksessa ihastumista ja periksiantamista, minä olen se kani. Jotenkin kun tää juttu liikahti eteenpäin, nin en uskaltanut myöntää sitä itelleni, et ehkä mie pidän hänestä ja hän voisi pitää miusta. Sitten kun vihdoin ja viimein myönsin nin mitään ei tapahdu, suuntaan eikä toiseen. En oikein kestä kärryillä siinä mielessä, että ollaan viisi kertaa sovittu tapaaminen ja joka kerta on tullut jotain muuta, mutta sitten sen viestit antaa ymmärtää ihan muuta. Se nyt on vaan tosiasia, että kun on aikaa pohdiskella tätä asiaa vaakaan ja poikittain nin väistämättä tulee samanlainen olo, kun jenkkiteini-elokuvissa: suosittu poika A lyö vetoa kaveriporukan kanssa, että saako se poika A kaadettua tyttö Bn sänkyynsä vaikka A pitää Btä oksettavana ja inhottavana koskea. Tämä edellä mainittu on ihan absurdi ajatus, tiedän, mutta väistämättä miulla on myös käynyt se mielessä, että mitä jos EK ei haluakaan nähdä miua? Tai mitä jos se haluaa vaan edellisen suhteen jälkeen tuuletella menemään fyysisillä suhteilla? Ota siitä nyt sitten selvää.

Miehet. Ikuinen murheenkryyni.