Surulapsen äänettömät askeleet

Tuntuu jotenki kamalan tyhjälle. On semmonen kestohönttiolo tai ihan ku jotain puuttuis. Kun lähtee kotoota ja sit alkaa miettimään, että onhan mulla varmasti kaikki tarvittava, sit jää kuitenkin kytemään sellanen olo että nyt puuttuu kyllä jotain. Pistäkää silmät kiinni ja kuvitelkaa se, mutta 24 tuntia ja seittemän päivää viikossa. Welcome to my life.

Tänään väsytti ihan kamalasti teoriatunnilla ja hävettää, kun pilkin siellä ihan urakalla. Ainut asia mikä vaan pyöri päässä oli, että laita EKlle spontaanisti viestiä, että onko se kotona ja jos on nin tunge itsesi sinne ja ryömi sen syliin nukkumaan. Mie voisin myydä taas miun munuaiset, että pääsisin syliin. Kotimatkalla teki mieli kapsahtaa jokaisen kaulaan ja sanoa, että hei pidä mua hetki tiukasti sylissä. Jos ihmiset vois lukee ajatuksia nin olisin Alppilan kauhu. Miun tekisi mieli marssia sen ovelle ja ottaa sitä riveleistä kiinni ja sanoa, että nyt lopeta tämä pelleily ja ota syliin. Ota tai jätä.

On myös se aika vuodesta, kun Saaremaalle on rallit. Oon toista vuotta nyt poissa niistä ja se tuntuu yllättävän pahalta. Ajattelin sen maaliskuisen episodin jälkeen, että mie en halua nähdä enää ketään rallimiehiä! Silti mietin täällä omassa yksiössä, että kunpa joku vaan huijais miua ja sanoiskin, et hähää sulle on paikka varattu takapenkiltä. Ahdistaa ja tuntuu pahalta. Sovitin äsken mekkojakin tuossa, että jos joku sanookin miulle, et hei pakkaa kamas tunnin päästä lähtö. Ihan järjetöntä ajatella mitään tällästä, kun en mie sinne mene ja ei kukaan siellä edes huomaa miun poissaoloa. Miulla on myös aika ikävä Moottoriturpaa ja sen naurua. Mie en oo nähnyt sitä kolmeen vuoteen(?), mutta ei aikuinen mies kaipaa 22-vuotiasta.

Jotenkin kamalan painava olo. Henkisesti siis, toki myös fyysisesti. Tiiättekö kun on koko ajan semmonen fiilis, et tekisi mieli sanoa ihmisille, että hei mie haluan viettää sun kanssa aikaa, mutta sie et voi sanoa sitä kuulostamatta hullulta. Mie ikävöin tällä hetkellä niin montaa ihmistä, joille mie en sitä voi sanoa. Mie varmaan räjähdän kohta!

Kävelin kotiin koulusta ja kerrankin ilman kuulokkeita. Kuulostelin askeleen ääniä ja tykkäsin siitä kuinka hiljaiset ne oli. Kevyet ja äänettömät. Tykkään tuosta kylmenevästä ilmasta kun saa laittaa paksumman takin päälleen. Tummuvat illat ja tähtitaivas on myös henkireikä täällä. Harkitsin jopa sitä, että menisin Tähtitorninmäelle kattomaan vaan tähtiä. Oli myös pilviä ja ne liikkuu eteenpäin ihan kamalan kovaa vauhtia, teki mieli hypätä niiden matkaan ja valua vaan tuntemattomille maille. Oon aina täällä puhunut siitä semmosesta sanattomasta lähtemisestä ja voi pojat, että miun teki mieli hypätä niiden pilvien matkaan. Lähteä vaan sanomatta kellekään ja kukaan ei muistais miun olemassaoloa elämässään, kaikki vaan rullais niinku ennenkin, mutta vaan ilman minua. Se yön pimeys sulkee miut siihen syliin, jota mie en voi tosielämässä saada. Ehkä mie oon sielultani sitten ikuinen surulapsi.

Miulla on ikävä iskää ja äitiä. Miulla on ikävä Moottoriturpaa. Miulla on ikävä EKta. Miulla on ikävä Täti Kotosta, Enni Pytonia ja kesää. Miulla on ikävä kesän stressitöntä Kesäheinää.