Pizza, pasta, mamma mia!

Oon tässä monta päivää pyöritellyt ajatusta kirjoittaa, mut jostain syystä en oo osannut alottaa oikein mitään. Heräsin tuossa aamusta lähempänä kahdeksaa, syy heräämiseen tulee myöhemmin tässä postauksessa. Miulla on tässä vielä hetkinen aikaa ennen kun pitää rueta toimimaan ja valmistautua lähtemään kauppaan Syysheinän kanssa. Voisin kirjoittaa kuulumisia vähän ylös. Oon myös yllättävän hiljanen ollu somessa, ku on ollu kiireitä.

Miusta tuntuu, et nyt jotkut palat on taas oikeilla paikoillaan EKn suhteen. Oon ymmärtänyt sen, että joillekkin asioille ei tuu ikinä sitä päätöstä ja asiat jää roikkumaan vintille. Tällä hetkellä miusta tuntuu siltä, et ihan vitun sama, jääkööt, en välitä. Miksi mie uhraisin aikaani enää tuollaiseen ihmiseen, joka on todennäkösesti valehdellut miulle useista asioista? Oon tehnyt paljon asian suhteen ajatustyöskentelyä ja puhunut näkökulmista eri ihmisten kanssa. Miun ja EKn realiteetit ei kohtaa, joka miun ois pitänyt ymmärtää jo aikoja sitten. Enni Pyton uhkasi miua lempeämielisesti kolauttaa nenään, jos jatkan itsesyytöksiä asian suhteen. Se on ku sitkeä tauti, niistä on kauheen vaikeeta päästä eroon ja ku tuntuu siltä, että miussa on jotain liian vähän tai liian paljon. Alussa Havaijimies möykkäsi 24/7, nyt se on ollut aika hiljaa. Mie uhkasin erota siitä, jos se ei lopeta. Miulla on tosi kevyt olo tän asian suhteen ja tuntuu siltä, et voin antaa mennä toisen, koska se ei oo miun arvonen ja voin pitää ovea auki hänen mennessään. Oli miulla hyviäkin hetkiä EKn kanssa, mutta mie en rupea ovimatoksi sille enkä mie hirveästi arvosta sellasia ihmisiä, jotka hoitaa asiat sillä lailla, että toinen on ihan murusina sen jälkeen.

Miehän siis estin molemmat Instagramissa, EKn sekä HepsanKeikan, koska miua alkoi kiusata se ajatus alkaa kytätä niitä. Mie en halua nähdä niiden treffittelyistä yhtään sen enempää mitä on pakko ja mitään ei oo pakko, ku maksaa veroja ja kuolla. Eka treffipäivitys tuntu pahalta, mut nyt ois ehkä jo sellanen olo, että ihan sama. Syökää toisenne hengiltä. Huomenna koittaa myös se risteily (en muista, että oonko maininnut asiasta, mutta mennään siis Syysheinän kanssa kattomaan sitä RahattomanSoittajan ja EKn bilebändiä, ostin liput epäonnisesti ennen tätä koko paskaa..) ja se jännittää miua vähän. Silleen enemmän ku vähän, mutta mie oon saanu asiaan mentaalista sparrausta mm. Jaatiselta ja RahattomaltaSoittajalta. Oon miettinyt, että oon siellä kylmä narttu eikä miun ole pakko sille puhua jos mie en sitä halua enkä kyllä haluakaan kertoa sille omasta elämästäni mitään. Siihen vedän rajan, halailua on turha myöskään yrittää. Oon toivonut iltatähdiltä sitä, et tajuispa se pysyy kokonaan poissa siitä tilanteesta, ku moikataan RS. Toisaalta on se ennenkin miua väistellyt, koska osaan olla aika ämmänkutale.

Miulla on siis olo tän asian suhteen, ku kevätvarsalla. Miua kiusaa snadisti se ajatus niistä yhessä, mut se on yleensä kyllä haihtuu yhtä nopeesti kun tulikin. On vaan sellanen ”hällä väliä”-olo. Toki myös sekin kiinnostais tietää, että onkohan se miettinyt miua ja onkohan se kaivannut miua? Maanantai-iltana autossa sanoin Jaatiselle, että miusta on jotenkin niin hassua puhua itestäni siihen sävyyn, että se ”menetti” miut. Mitä menetettävää miussa on? Mut Jaatinen sanoi kyllä ihan fiksusti ja tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, et oon mie aika ässämuija ja se kyllä menetti miut. Mut tää olo on just muy bien ja tästä en halua luopua. Oon ajatellut, et mie pääsin yli Herra36 sillä taktiikalla, et antaa kaikkien tunteiden tulla jos on tullakseen ja ikävä saa tulla ja mennä niinkun haluaa, kunhan siihen ei jää vellomaan. Joskus tää asia on vaan lukittu laatikko jossain pihamaalla haudattuna.

Sit tää aihe josta miua ihan vähän ujostuttaa kertoa. Nää aamuheräämisten syy on tummapiirteinen Bruno (mies vaikka kuulostaa koiralta). Puoliks italialainen, asuu tossa Pasilassa (about 15min kävelymatkan päässä), tavattiin Tinderissä ja sit hauskan sattumuksen kautta 2vk sit ihan livenä, kun etittiin yhessä miun seuraavan aamun työpaikkaa. Me nukuttiin koko viime viikko yhessä ja oltiin viikonloppu erillään (joka on ihan hyvä, koska joskus on hyvä jarrutella plus me molemmat oltiin samaa mieltä), ku olin kotikotona. Bruno on ollu miun luona yöt ja lähteny aina aamusin töihinsä täältä. Miun huulet on alkanu palautua kaikesta tästä pussailusta takas ehjäks ja herranjestas kuinka nopeesti tottuu nukkumaan toisen vieressä. Se saa miut nauramaan ja just eilen kun pölhöiltiin sängyssä ni se vaan tokas, että voi jeesus, ku joku ulkopuolinen näkis tän ni se vois miettiä, et mitä hittoa. :D Mainittakoon tässä nyt vielä, että tää ei oo suunniteltu juttu eikä mikään laastarointihomma. Otetaan rauhallisesti ja mennään sitä tahtia, ettei kumpaakaan ala ahdistaa. Neponen ja Jaatinen oli vähän huolissaan, et jos tääkin menee vituiks, et ollaanko sit taas murusina homehtumassa yksiön nurkassa. Miulla ei oo tästä sellanen olo, mut eihän sitä voi ennustaa etukäteen. Sen kanssa on hyvä olla ja nukkua, oli miulla sitä vähän ikävä viikonloppuna. Itteniä henkilökohtasesti pelotti, et tuleeko tää liian nopeesti kaiken jälkeen, mut oisin voinu missata hyvän tyypin jos pitäisin kynsinhampain kiinni ajatuksesta, että pitää olla joku tietty aika ilman toista ja muutenki ihan tyhmä ajatus, koska ei me koskaan oltu me EKn kanssa. Bruno ehkä tulee tänäänkin yöks miun luo, mut katotaan. Vähän käy sääliks toista sen univelat, koska se käy töissä. Se kuulemma saa unta miun vieressä, mutta silti vähemmän mitä kotonaan. Mut have to say, parasta on herätä siihen, kun sen kello soi, se hiljentää sen ja kietoutuu minuun ja piipittää, ettei haluu lähtee töihin siitä miun vierestä. Kuinka muy bien!