Kuulumisia!

Heipsu!

Oon aloittanut varmaan 500 kertaa kirjottaa tänne, mutta kun ei luista niin ei luista. Oon ollu tosi solmussa koko akka ja sitä kautta myös verbaalinen ilmaisu on jäänyt vähemmälle. Oon tässä parhaillaan Eiran rannassa YKSIN ottamassa aurinkoa BIKINEISSÄ, joka on taas kotona mököttämisen jälkeen ollu suurin saavutus. Miulla alkaa maanantaina työt ja en oo kyllä vähään aikaan oottanut mitään näin kovasti! Ihanaa päästä töihin ja ennen kaikkia rutiineihin, koska rutiinit selvästi tuo miulle myös turvaa. 

Miulla menee siis ihan ookoosti, mitä nyt muutamat paniikkikohtaukset kuolemanpelkoineen tuossa kävin läpi. Oltiin siis kotikotona kolmisen viikkoa Jaatisen kanssa ja sitten Helsinkiin palaaminen olikin astetta vaikeampi. Toki kaipasin Brunoa ja omaa kotia, mutta sitten se yksin oleminen ja jääminen olikin yllättävän vaikeeta. Ahdistuin aika pahasti ja ulos lähteminen pelotti vaikka yleensä lenkillä on saanut sen ahdistuksen haihtumaan. Paljon siinä ahdistuksessa oli myös omia epävarmuuksia ylipäätään selviytymisestä ja Brunosta. Ollaan tässä viime aikoina myös puhuttu paljon miun ystävän Lumienkelin kanssa vertaistukityyppisesti tästä paniikista ja ahdistumisesta sekä ylipäätään elämisestä. Sain siis kotikotona kaksi paniikkikohtausta peräkkäisinä päivinä ja sitten yhden täällä Helsingissä. Bruno soitti just miulle silloin kun se kohtaus teki tuloaan ja sanoin, että soitan sille myöhemmin kun en nyt pysty puhumaan tai pyörryn. Sitten kun sain itseni kerättyä keittiön lattialta, olin ihan rättiväsynyt ja kerroin niistä epävarmuuksista Brunolle, joka sitten osasi puhua just ne sanat mitkä miun piti kuulla ja jeesus mikä helpotuksen tunne tuli! Tottakai ne on vieläkin tuolla jossain takaraivolla, mutta se kyllä helpotti, kun sai rehellisesti sanoa toiselle, että mitä tuntee ja mikä aiheuttaa sitä pahaa oloa. 

Kotikodin paniikit aiheutti selvästi osakseen väsymys, mutta myös sellaiset aiheet jotka saa miut selvästi pois tolaltaan. Ensimmäinen johtui siitä kun oltiin juhlimassa Jaatisen syntymäpäiviä kaupungilla ja mentiin sitten iltaa jatkamaan viereiselle terassille, jossa olikin meidän iskä ja sen veli ja muita tuttuja. Olin jo muutenki ihan vähän sitä mieltä, et juon tän yhden ja lähden sit kotiin vaikka ilman Jaatista, koska nykyään miulla ei oo enää kivaa kännissä enkä mie sit halua olla partypooperina mestoilla. Iskän veli sit seuraavan Moskovan muulin aikana rupes paasaamaan miulle miun itsetunnosta, joka on sinänsä absurdia, että mitä se sen piparia kutittaa jos en halua olla mikään esittelyeläin? Tottakai normaali ihminen puolustautuu kun se kokee et nyt mentiin tiettyjen rajojen yli ja niin miekin tein. Se vaan lisäs ilmeisesti vettä kiukaalle ja miulle tuli loppujen lopuksi paha mieli. Vedin muulin huiviini ja sanoin Jaatiselle, että nyt mie meen kotiin koska on paha olla. Sit miulle iski kauhea paniikki keskellä kaupunkia, että kaikki näkee et miulla on paha mieli, onko miulla rahaa päästä kotiin ja mitä jos kukaan taksi ei ota kyytiin. Mitä jos kaikki vaan nauraa miulle? Thank god siitä kuskista, joka vei miut kotiin ja tajus, että on paha mieli. Se oli naamalta tosi tuttu, mutta en sit kehdannu kysyä hänen nimeään. Ihana kuski ❤️ 

Muutakin pahaa mieltä on ollu, mut onneks just yhteydenpito ystäviin on auttanut ja saanu ratkottua niitä pulmia yhdessä. Tuntuu toisinaan myös siltä, että oon tällänen kestomielensäpahoittaja, mutta minkäs sille tunteilleen voi? Oon kokeillut myös sitä, että jos koittaa tukahduttaa ne ja vaan koittaa elää ilman niitä nin ei sekään oo oikein ihanteellinen kuvio. Miulla menee siis ihan hyvin muutamaa juttua lukuunottamatta ja ehkä mie sit joku päivä myös julkaisen nuo jo aloitettu jutut missä on ajatuksia näistä tuntemuksista. 

 

En oikein osaa muuta sanoa, kun että elossa ollaan ja ihan ookoosti menee. :)