Julki-itkijä

Uskalsin soittaa iskälle äsken. Miua pelotti ihan hirvittävän paljon, että kyykkään (tää on miun uus lempisana) aivan totaalisesti itse, kun kuulen iskän äänen. Koitin muotoilla mahdollisimman helläksi kysymyksen, että tiedetäänkö mihin ukki kuoli. Ei tiedetä eikä haluta tietää. Ukki haudataan samaan aikaan, kun mummi eli hautajaisista tuplaantui just miljoona kertaa pahemmat. Kaikki sanoo, että he lähtivät yhdessä, joka käy miua joka kerta itkettämään, koska nää on taas niitä juttuja mitä lukee lehdistä: "Vaimo ja aviomies kuolivat 5 päivän erolla - mies kuoli suruun!". Jos suruun voi kuolla nin mitäs mie teen: teen hidasta kuolemaa?

Ukki oli kovan luokan työmies. Sillä oli tosi paljon miun mielestä omituisia tapoja, joihin kyllä oon sit myöhemmällä iällä löytänyt tarkoituksen. Ukki aina jaksoi kiusata, kutittaa kyljistä, jota mie vihasin niin pitkään kun mie jaksan muistaa. Mummolassa oli myös karkkilaatikko keittiössä jääkaapin viereisessä kaapissa, toisella hyllyllä. Ukki sanoi aina, että saa ottaa kaksi, mutta kun silmä vältti nin suu täyteen ja kaksi käteen näytille. Ukkia hymyilytti tää aina, koska kyllähän se näki, että posket pullotti kun pikkuoravalla ja ukki hellämielisesti antoi sen mennä läpi. Ukki yleensä kutsui miua myös yhdellä tietyllä lempinimellä ja mie en kestä sitä ajatusta, että kukaan ei sano enää ikinä miua siks. Vaikka ukki oli välillä karski ja korotti ääntään nin kyllä se silti oli osa miun lapsuutta. Tuntuu että puolet lapsuudesta vietiin kerta heitolla ja miusta se on niin vitun väärin. Mie en myöskään kestä ajatella sitä, että mie en enää ikinä pääse Heikkariin miun mummolaan, koska sitä ei enää ole. Miun tekisi mieli pitää kynsin hampain kiinni kaikesta minkä irti saan ja linnottautua johonkin, jossa voin vaan olla myttynä kasassa lattialla. Mie en jaksa enää menettää yhtäkään ihmistä miun elämästä.

Mie tänään meinasin nukahtaa ratikkaan, viime yön unet meni seinien tuijotteluksi. Mie oon ihan tosi väsynyt ja miun tekisi mieli ryömiä taas vaan peiton alle, jättää velvollisuudet huomiseksi. Mie en edelleenkään osaa olla, kun samaan aikaan siun sisällä jyllää kaikki tunteet ja samaan aikaan sie oot niin turta kaikesta. Miulle tänään sanottiin, että ei saa yrittää liikaa ja pitää antaa aikaa itsellensä. Itkin myös koulussa ja itkin myös matkalla kotiin, vuoden julki-itkijän palkinto on varmasti miun. Kaikki menee niin pitkään hyvin, kun mie en ajattele mitään. Oon kuunnellut pelkkää örinäheviä ja tehnyt koulussa tihrusteluhommia, jotta miun ei tarvii ajatella mitä mie oon tekemässä. Miun pää painaa miljoonan ja mie oon ihan väsy.

Siellä he kulkevat
tähtien rivissä kirkasta vanaa,
äiti ja isä peräkanaa.
Siellä he jollain planeetalla
puutarhakeinussa pihlajan alla
viipyvät ääneti nuoruuden muistoissa.
Jälleen yhdessä, isä ja äiti.
– Lauri Viita –