Ihan ookoosti

Heippatirallaa ja sitä sen sellasta. Ois varmaan aika vähän päivittää elämää tännekin niinku sillai oikeesti eikä mitään kryptisiä viestejä miespuolisille olennoille, joita en kuitenkaan uskalla sanoa ääneen.

Noh täytin tässä viikko sitten maanantaina 23, woop woop, skumpat on juotu ja lonkkaa alko just entistä enemmän kolottaa. Pikkusen meinas tulla ikäkriisi, mutta sekin meni ohi, kun asiat alkoi loksahtelemaan paikoilleen tai lähinnä se, et eihän miulla oikeasti mikään kiire ole minnekään.

Hautajaisista selvittiin kunnialla ja loppuillasta oli jo ihan ok olo, vaikka olikin outoa olla mummolassa ilman mummia ja ukkia. Miulle tulee aika ajoin niitä tosi kova ikävä ja miusta tuntuu pahalta tajuta se, että ne ei olekaan enää täällä. Me käytiin myös Neposen kanssa katsomassa niitä arkuissa ja ajattelin, että ehkä se helpottaisi siihen tunteeseen, että se (tämä) kaikki on niin epätodellista. No ei helpottanut, koska kuolleet ihmiset ei näytä samalta miltä elävät. Ne näytti vaan huonosti maskeeratuilta vahanukeilta ja siitä miulle se paniikki iski. Menin pihalle haukkomaan henkeä, kaikki vaatteet puristi ja ahdisti ja pyörrytti. Kyykkäilin siellä hetken aikaa ulkona ja menin sisälle kappeliin vollottamaan, ystäväni paniikki ahdisteli miua myös niin rajusti, että olin pyörtyä oikeasti kappelin eteiseen. Olin myös kauheen kiukkunen ja vihainen kaikille kaikesta ja tunteet myllersi niin vuoristorataa ja minä vaan huusin kyydissä. Ei kivaa. Se oli ehkä kuitenki aika lämmittävä hetki, kun sää oli vaihteleva sinä päivänä ja taivaalta satoi jotain epämääräistä. Tuuli heilutteli puita, mutta yksi hetki tuuli rauhoittui ja aurinko kuristi pilvien takaa kappelin pihalle. Mie en usko sillä lailla mihinkään sen suurempiin voimiin, mutta jotenkin ehkä oli helppo ajatella, että nyt heidän sielut pääsee sinne missä paistaa aina aurinko. 

Nyt on siis ihan hyvä olla tän asian tiimoilta, tottakai joskus itkettää, kun tulee puhetta tai näkee valokuvia, mutta oon pistänyt sen normaaliuden piikkiin. Kaikki sanoo, että sitte kun vuosikierto alkaa taas alusta nin asioista tulee aina helpompia. Siihen mie myös luotan ja odotan, että joku kaunis päivä miua ei enää ehkä itketä tää asia. Mummi ja ukki on ollut aikoinaan näyttävä pariskunta valokuvien perusteella ja oon myös miettinyt, että niistä saisi hyvin tehtyä vaikka ääriviivatatuoinnin, mutta se on vielä kehitysasteella. To be continued.

Koulu on vielä ihan himppasen vaiheessa, mutta juhannukseen mennessä miun pitäis olla valmis. Miulla on omasta mielestä hyvä draivi päällä vaikka aikataulut uhkaa hönkiä niskaan ja se pikkusen saa miut ahdistumaan. Tai aika paljonkin ja useimmiten kuuntelen töitä tehdessä heviä tai muuta raskaampaa musiikkia, koska miusta tuntuu siltä, että kun ahdistaa tarpeeks nin kaikki tunteet menee lukkoon ja mitään ei pääse ulos eikä sisään. Raskas musiikki saa miut tuntemaan jotain, harrastan kuvitteellista tukan heilutusta töiden lomassa. Mie uskon kuitenkin, että mie skoraan tän kaiken maaliin vaikka olisinkin viimeinen maalissa.

Terapiassa viimeinen käynti näillä näkymin oli myös viime viikolla ja se pikkusen saa miut onnelliseks vaikkakin myös tosi turvattomaksi. ÄitiRauha sanoi, että vuoden aikana miuhun on laskeutunut rauha ja miusta näkee kuinka mie oon oppinut elämään tiettyjen asioiden kanssa. Terapia ja puhuminen on auttanut miua oivaltamaan omasta itsestäni monta asiaa ja tunnistamaan tietyt triggerit. Koitan myös normaalissa elämässä vahvistaa näitä opittuja taitoja, ettei miusta enää ikinä tule sitä kynnysmattoa, jota voi riepotella mielinmäärin. Oon myös huomannut sen, että en myöskään halua useimmiten enää puhua Halosesta tai edes muistella tapahtunutta vaikka aina sitä ehkä kantaakin mukanansa. Mutta onneksi myös miulla on hieman ovensäppi auki eli voin halutessani vielä käydä puhumassa ja ÄR sanoi, että laita viestiä, ois hauska kuulla kuulumisia. Se tuntui hyvältä ja silloin miulla oli ihan ässäolo!

Mitä tulee muuten miesasioihin nin mie oon hukassa. EK vaivaa miua niin paljon, että miusta tuntuu kun istuisin muurahaispesän päällä 24/7. Olin kotikotona tuossa viikko sitten, vietin siellä pitkän viikonlopun. Kahtena yönä, siis 2 yönä näin EKsta kolme, siis 3 helvetin kertaa unta. Miun aivot sulaa!! Miulla on aivan jäätävän pitkä viesti sille valmiiks puhelimen muistiossa, jossa on about kaikki ne kohdat joissa miulla hämärtää niin helvetikseen. Ainoana ongelmana tässä on vaan se, että kaikki citykanit loikkii miun farkkuihin ja sit meen vaan lukkoon ja oon peukalo keskellä kämmentä ja sormi suussa. MIE EN USKALLA LÄHETTÄÄ SITÄ! Tää kaikki epätietosuus ajaa miut silkkaa hulluuteen ja miun tekee mieli repiä tukkaa päästä. Meidän unelmatreffeistä on about kohta 2 kuukautta. Jäbylistä ei oo kuulunu about 3 viikkoon mitään, sanaakaan. Ei edes pihausta tai pierua. Treffien jälkeen mie laitoin sille muutamaan otteeseen viestiä ja hän vastasi, mut kertaakaan se ei oo laittanut mitään oma-alotteisesti. Aivan saatanan typerää roikkua jossakin tyypissä, joka ei selvästikään mieti siua. 

Mie en myöskään oikeastaan haluaisi puhua tälläsissä "Missä sivulla me ollaan, ollaanko edes samassa kirjassa?" - keskusteluja viesteillä, koska sie et nää eleitä ja ilmeitä. Mutta kuinkas keskustelet tuollasen ihmisen kanssa, joka on aina jossain helvetin kolkassa rämpyttämässä kitaraansa tai pölöilemässä kavereidensa kanssa? Toinen asia mikä miua tässä hiertää on se, että se sanoo miulle et hällä on kiire viikko ja sitten saan nähdä somesta, et siellä se häärää kavereiden kanssa yön tunneille asti. Ei, en oo mustasukkanen kavereille vaan siitä nousee ärtymys, että miksi sää sanot mulle viesteillä, et "Ois kiva et oisit osa miun elämää" - önönönöönönönönönnönöö, KUN MIE EN SELVÄSTI SINNE MAHDU? Yhdestä naisesta mie kyllä pikkusen oon mustasukkanen ja se hävettää miua ihan hirveesti ees tunnustaa, koska mustasukkasuus on kauheen epäseksikästä. Mut jostain syystä miulle tulee aina epävarma olo, kun Viherhippiäinen ja EK pyörii samoissa juhlissa. This is not my piece of cake, en tykkää tästä olosta. 

Miulla on kauhean vaikea pitää ns. omista oikeuksista kiinni ja oivalsin myös sen, että kun ihmiselle on oikeus tuntea/tietää/olla/oppia tms. jotain nin siihen liittyy aina myös velvollisuus. Esimerkiksi miulla on oikeus sanoa miun tunteet ääneen, mutta miulla on myös kind of otettava velvollisuus siitä, etten mie satuta sille ketään. (ÄitiRauha selitti tän niin fiksusti) Eli EK ei voi tulla sanomaan miulle mitään, joka saa miut pois totaltani jollei se tee asialle mitään jälkikäteen. Vähän ku sytyttäisi tulipalon, mut siulla ei oo aikomustakaan lopettaa sitä. ÄH TYPERÄT MIEHET!! Eli miua siis hiertää se, että tyyppi ensin saa miut sekoamaan viesteillään: "Oo osa miun elämää", "sie oot toinen asia joka miun elämässä kiinnostaa", "mie tykkään siusta" --> tekee oharit --> lähtee sittenkin treffeille, jotka päättyy pussailuun --> ei laita mitään oma-alotteisesti --> ei kuulu mitään kolmeen viikkoon --> selittää että on kiire vs. silti remuaa joka yö jossain --> ei onnittele edes syntymäpäivänä. Mie tiedän itsekin, että ei tästä mitään tule ja siihen on tyydyttävä. Mie en myöskään aio olla sellainen nainen, että mie oon hyvää seuraa silloin kun hän ehtii tai hänelle sopii. En aio olla kynnysmatto ja jos hän joskus kauniina päivän haluaa nähdä nin voin sanoa, että kiitos mutta ei kiitos. Mie en halua skitsoilla kenenkään takia ja mie myös haluan katkasta tän siinä vaiheessa, kun alkaa tuntua pahalta. Nyt tuntuu. Mie oon myös pohtinut sitä, että onko noloa mennä sitten kattomaan keikkoja, mutta hän versus RahattomanSoittajan näkeminen  nin kyllä RS vie. Se soittaa aina niin menevästi ja onnellisen näköisenä, et en haluu jättää väliin sen näkemistä jonkun typerän pussailun takia. Kyä tää tästä :)

Muuten miulla menee ihan ookoosti. Kotikotona on kaikki hyvin ja Jaatinenkin on löytänyt uuden onnen, Jessen. Jesse on hyvä tyyppi ja mie kyllä liputan sen puolesta, go #teamJesse4ever! Kesä hellii ja miulla on jo rusketus aluillaan ja sitä jatketaan sitten, kun koulu on paketoitu kokonaan :)