Selittämättömiä tunteita

Onpa kummallista taas kirjottaa tänne. Koko ajanhan se on pyörinyt takaraivossa, että pitäis varmaan päivitellä kuulumisia, mutta joskus aiemmin sanoin, että kun mee hyvin eikä oo mitään valitettavaa nin sitä haluu vaan olla siinä hetkessä just niiden ihmisten kanssa. Tällä hetkellä se ihminen on ollut vahvasti Syysheinä ja Bruno. Työt on myös väsyttänyt paljon ja nyt kaikki rutiinit ja rytmit on kadonnut joululoman aikana, onnea vaan miulle niiden takaisin saamisessa. Työt sujuu muuten miusta ihan huipusti ja mie tykkään siitä niin paljon. Toki jokaisella työpaikalla on niitä tyyppejä kenen kanssa tulee toimeen pakolliset 8hn päivässä, mutta ei sykähdytä bondata esmes töiden jälkeen after workeilla. Miusta sekin on aika kiva tunne, että kahen viikon joululoma tuntuu loputtoman pitkältä, kun haluis jo takaisin töihin.

Nyt on ollu taas vähän huonompi nukahtamiskausi ja sen kyllä huomaa. Oon myös joulun aikana lihonnu niin ällöttävän paljon, että on vähän vaikee olla ittensä kanssa, mutta oon ainoo ketä se tuntuu haittaavan. Huomenna mie vääntäydyn vaikka väkisin lenkille ja juoksen veren maku suussa, että tapahtuu jotain. Sali-ihminen en oo, ehkä? Pitäis olla enemmän rahaa ja kaveri sit jonka kanssa siellä käydä. Juokseminen tai hölkkääminen luurit päässä on miusta kauheen enemmän vapauttavaa, kun se, et oot salilla muiden kanssa hikoilemassa. Mie kyllä tiiän sen, että kun kevättä kohti mennään nin paino alkaa tippumaan joka tapauksessa, kun tulee liikuttua enemmän. :) 

Brunon kanssa menee hyvin. Oon uskaltanut iloita koko ihmisestä joka kerta vaan enemmän, koska hittolainen! Miksei ihminen saisi olla onnellinen jos löytää jonkun ihanan tyypin, joka saa sielun kuplimaan? Me vietettiin uusi vuosi yhdessä täällä miun luona sängyn pohjalla, kun se oli kipeenä. Mie hoitsusin sitä ja oli kerrankin mukava passata toista ihan omasta tahdosta. Miulle tuli vähän melankolinen olo ja vetistelyksihän se meni, mutta Bruno lohdutti miua ja piti kainalossa niin pitkään ennen ku tuli hyvä mieli. Se tekee miut ihan järkyttävän onnelliseks vaikka vannoin, etten EKn jälkeen laske enää ikinä onnellisuuttani kenenkään käsiin, mut pakko myöntää, et miun viikon kohokohta on se, kun me nähdään ja mie saan pussailla sitä. Mie voin olla sille avoin ja tiedostaa samaan aikaan sen, että me ollaan yksilöitä eli meidän myöskään tarvii kertoo ihan kaikkea itsestämme toiselle, miusta on mukava pitää itselläni jotain. Se nukkui tosi huonosti kipeytensä takia, miulla oli palaa hermot (herkkäuninen täällä hei!) ku se korisi niin plajon ja pelotti, että se tukehtuu omaan räkäänsä. Se myös vei peittoa KOKO AJAN ja miun berberi oli jäätyä ihan kokonaan. Nukuttiin koko seuraava päivä vahingossa ja tein samalla oharit Syysheinälle... 

Se tunne minkä se herättää miussa on jotain niin sellasta mitä en osaa ees laittaa sanoiks. Ihana ei riitä ja rakastaminen on vähän liian vahvaa vielä, mut ehkä tätä asiaa ei tarvii selittää? Mie oon myös monesti ajatellut sitä, että tää ei oo ollu sellasta räjähtävää voimaa alusta asti. Esmes EK oli aikalailla sellasta "OMG mikä mies!", mutta Bruno on ollu enemmän sellasta avataan yks ovi kerrallaan eikä tuuleteta koko kartanoa kerralla. Vähän niinku Herra36, toki eri universumissa. Mut mie nautin tästä askel kerrallaan menemisestä vaikka oonki kaikkihetimiullenyt-tyyppiä hyvin usein. Meillä tuli puhetta Brunon kaverin häistä, jotka on nyt myöhemmin kesällä. Kysyin puoliks vitsillä, että onko kutsu avecillinen ja B vastas, että on ja että oonko lähössä mukaan? Menin snadisti hämilleni ja olin taas kyseenalaistamassa sen vastausta, kun vastasin, että tottakai oon. This is some weird shit sometimes. Nyt oon ilmeisesti lähdössä sen mukaan sen ystävän häihin kesällä. Tuntuu hassulta kirjottaa tätä julkiseks, kun ei oikein itekään oo vielä ehkä sisäistänyt sitä, että tässä on tullut pyörittyä kohta 3 kuukautta jonkun kanssa, joka puhuu kesästä niinku se ois sille maailman selvin juttu, et mie oon sen elämässä mukana. Ehkä pitää vaan luottaa siihen, et jotkut jutut kestää ja kaikki romanttisessa mielessä olevat suhteet ei oo tuhoontuomittuja. Oli joku muukin juttu mistä vois ymmärtää, että se oikeesti pitää miusta eikä vaan pyöri sen aikaa mitä jaksaa. Sen on ehkä vaikee ilmasta tunteita, mut oon koittanut ajatella sen niin, et mie voin näyttää kaikki tunteeni, ehkä se ajattelee sen kautta, että hänelläkin on oikeus näyttää itsestään se puoli. 

Se myös, että se saa miut nauramaan ja pelleilemään ihan pölöhöjä juttuja ni on miusta meissä parasta. Sitäki on kauheen vaikee selittää, jos ei ite nää. Vähän kyllä pelottaa, että ehditäänkö me hirveesti nähdä, kun sillä alkaa tammikuussa joku valmennuskurssi kevään hakuihin liittyen. Noh päivä kerrallaan! Mutta mie oon tosi onnellinen sen kanssa. Vähän jopa hymyilyttää kirjottaa tätä, ku miettii sitä, että nykyään on parasta herätä siihen, että toinen tuhisee ihan naamassa kiinni aamuhengitystään. :) Hyvää tätä vuotta myös kaikille siellä toisella puolella!