Paraneeko vaihtamalla?

Heipsu tyypit!

Enpä oo pitkään aikaan omasta mielestäni tänne kirjottanut mitään. Syysväsymys on vienyt selvästi oman osansa ja nyt ajattelin, että olisi ehkä hyvä purkaa ajatuksia hieman päästä. Hyvää ja pahaa on ollut, niinkun ennenkin. Nyt on ehkä taas astetta hämmentävämpi ajanjakso ja siksi on myös tullut tarve purkaa ulos tätä ajatusvyöryä.

Suurta epävarmuutta on ilmassa omasta tekemisestä kaikilla elämän osa-alueilla. Töissä varsinkin. Koen koko ajan tosi vahvaa riittämättömyyttä ja että pitäis saada tiristettyä itsestä kaikki mehut ja parhaus kaikkeen mitä tekee, joka ei ole vaatimus kenenkään muun taholta paitsi miun itseni. Dumbass sanoisinko.. Miulla on myös vahva pelko siitä, että mie oon ihan hirveä narttu tuolla töissä, että koitan nostaa itseäni jalustalle tarpeettoman paljon vaikka muut on sanonut, että ei oo mitään tän sorttista ongelmaa. Meille tuli siis yks uus nuori nainen töihin ja se oli melkonen sähikäinen heti alussa: piti päästä joka paikkaan ja miljoona eri tapahtumaa kehitteillä ja tunsin myös pientä mustasukkasuutta siitä, et siitä oli tulossa hyvää vauhtia kaikkien suosikki. Menin ihan jäihin siitä, koska työympäristö oli luonut miulle sen tietyn turvan jota pidin yllä sillä hyvällä työnteolla ja nöyrällä  olemuksella, että mie saan jalan oven väliin oikeasti ja nyt sit tuleekin miua miljoona kertaa tehokkaampi pakkaus ja vie sen turvan miulta pois. Masistelin sitä ihan urakalla viikon verran ja koitin miettiä, että onhan miussakin hyviä juttuja mitä sillä toisella ei ole. Sit tajusin, et me halutaan tuottaa ihan eri asioita tulevaisuudessa ja ois kivempaa jos meistä tulis yhteisöllisesti kavereita eikä kilpailijoita. Nykyään tuun Sähikäisen kanssa ihan hyvin toimeen vaikkakin meidän ikäeron huomaa tosi selkeesti joissain tilanteissa. Tappelin myös yhden entisen työkaverin kanssa tästä auktoriteettiasiasta ihan kunnolla ja se jäi kyllä pahasti vellomaan, mutta onneksi se saatiin kyllä selvitettyä. Toki henkisiä arpia jäi, koska se osasi mainita just ne epävarmuudet joita tuossa yllämainitsin ja niistä sitten piikitellä. Ne aina vaivaa vähän väliä ja mie aina aika ajoin kyselen miun tiimiläisiltä, et oonko mie ärsyttävä narttu ja luotan kyllä siihen, että ne sanoisi jos ois jotain sanottavaa.

Kävin tuossa pari viikkoa takaperin kotikotona ja oli ihanaa olla hetken aikaa poissa täältä. Olin kuulemma tosi kireä ja saatiin Jaatisen kanssa myös kulutettua yksi ilta mököttämällä, mutta sitten seuraavana päivänä avasin suuni ja sovittiin koko asia. Loppuaika oli pelkkää ilottelua ja oli myös ihanaa nähdä Neposta pitkästä aikaa ja halata kovasti. Myös porukoita oli kiva nähdä vaikka epäröinkin koko lähtemistä kotikotiin, koska iskällä oli edessä silloin polvileikkaus ja Helsingissä tartunnat oli taas aika suuria määriltään. Iskän polvileikkaus oli nyt siis 20. päivä ja on jo päässyt kotiin toipumaan. Se soitti miulle tuossa lauantaina, kun kyselin whatsapp-ryhmän kautta vointia nin kuulosti ihan pirteeltä ja oli kuulemma saanut nukuttuakin vaikka kipee on. Kotikotonakin siis kaikki hyvin!

Sitten tähän aiheeseen mikä hämmentää paljon: ollaan siis Brunon kanssa vieläkin tekemisissä ja "vuosipäiväkin" meni menojaan, mutta eihän me sitä vietetty, kun me ei olla yhdessä.. Mutta siis nyt on juttu niin, että oon ehkä ihastunut miun työkaveriin. Yhteen tiiminvetäjään, joka on miua 11 vuotta vanhempi tyyppi. Ei yhtään miun olonen alkuunkaan, mut silti se on nyt vienyt miun ajattelukyvystä aika paljon. Hänen nimensä voi nyt vaikka olla Musta Hevonen = se on toisinaan aika villi kortti vaikka ulospäin siitä ei saa ihan hirveästi irti. Olin siis kotikotona ja näin ekana yönä MHsta unta, jossa hän oli minuun kovin ihastunut ja suuteli minua Vallilan S-marketin hyllyjen välissä hyvin, hyvin intohimoisesti. Piti molemmilla käsillä kiinni kasvoista ja sellanen kunnon elokuvasuutelukohtaus. Ja meitsihän oli tietysti sulaa vahaa sen käsissä. Kerroin tästä siis miun työystävälle Vanhalle Ketulle, joka meni sitten möläyttämään tän ISOSTI ÄÄNEEN after workeillä toissa viikolla. Miua tietysti nolotti aivan järkyttävän paljon, koska a) kerroin sen luottamuksella ja b) en ikinä tiennyt joutuvani siihen tilanteeseen, että MH saa siitä kuulla. Hän otti asian ehkä huumorilla ja huikkas siihen väliin: "Mikset laittanut mulle viestiä tästä?". No haha sen takia, ettei tuu mitään hulluja stalkkeriviboja hehe. 

Tässä on hassua oikeasti se, että se ei oo yhtään miun tyyppinen tyyppi, ei sitten vaikka päällään seisois. Se mies on yhtä ohut kun miun ranne ja mie murskaisin sen painissa niin, että siitä jäisi pelkkä märkä läntti. Se pitää miua varmaan ihan hirveänä tyhjäpäänä ja typeränä bimbona. Se ei oo kauhean sosiaalinen enkä oo saanut siitä oikein mitään irti, kun se on hiljainen ellei oo sit oikeasti jotain painavaa sanottavaa, kuten työmaapalavereissa. Onhan se siis myös ihan komea mies ja mukava. Se on vähän kun kissa: ikinä ei oikein ota selvää, että mikä sen moodi on. Sit se myös osaa yllättää, jos se heittää jonkun ihan killeriläpän tai koittaa tanssia ticoticoa bäkkärillä. Oltiin lauantaina myös työvuorossa molemmat ja jouduin siinä nahistelemaan yhden tuottajan kanssa, koska meillä oli vahvat näkemys erot salin kattauksesta. Siinä laittelin sitten pöytiä kiukuspäissäni lisää ja meidän pöydät on sellaisia taittopöytiä eli jos niitä ei laita kunnolla auki niin ne levähtää kasaan asiakkaiden polville. Pyörittelin silmiä ja auoin niitä pöydän jalkoja ja nostin pystyyn, kunnes MH pyyhälti äänettömästi siihen viereen. Se kyykistyi ja kolautti pöydän jalan nivelen suoraksi ja huikkasi vaan, että hän on nähnyt monta kertaa kun se menee kasaan. Sitten se tuli auttamaan miua miun työtehtävissä vaikka se ei kuuluis hälle ja miusta se oli hämmentävää, koska tätä ei oo aiemmin tapahtunut (tai sit en oo vaan kiinnittänyt siihen huomiota). Se on tosi mystinen tyyppi ja miun tekis mieli ottaa siitä selvää. Jostain syystä miulla on myös vahva olo siitä, että mie en väräytä sen viiksikarvaakaan. 

Se, että miks oon ees ihastunut kun Brunokin on mukana kuvioissa johtuu siitä, että ajan myötä oon ehkä joutunut myöntämään itselleni, että tää ei ookkaan ehkä loppuelämän juttu. Se ei halua sitoutua ja just eilen yöllä kainalokkain puhuttiin lapsista ja ylipäätään rakkausasioista. Hän kuulemma uskoo jonkinsorttisesti rakkausasioihin, mutta ei ehkä ikinä halua lapsia. Ei siinä mitään, miekin oon ollut koko ajan sitä mieltä, että en välttämättä lapsia halua tehdä. Who knows? Mutta sitten kun kysyin siltä, että eikö se kaipaa esim. iltaisin sitä, että pääsisi jonkun kainaloon nukkumaan tai hipsuteltavaksi niin ei kuulemma kaipaa. Se on selvästi se ero meidän välillä: mie kaipaan ja mie haluan joskus olla vielä siinä pisteessa elämässä, että mie saan jakaa sen arkeni sen toisen ihmisen kanssa. Miun tunteet Brunoa kohtaan ei siis oo muuttunut miksikään, ne on edelleen olemassa, koska ajatus siitä että mie en enää ikinä sais tuntea just sen käden liikkeitä miun kyljellä keskellä yötä saa miut surulliseksi. En ois ikinä uskonut, että sanon tätä ääneen, mutta tässä tilanteessa jätetty osapuoli ois helpompi olla. 

En oo tekemässä mitään hätiköityjä päätöksiä minkään suhteen, koska tää voi olla myös täysin ohimenevä ihastus. Aika näyttää ja kaikella on tapana järjestyä iskän sanoin. Solmussa ollaan ihan vähän, mutta ennenkin on selvitty ja pahemmistakin asioista.