Plan A, plan B ja plan C

Noniin, tää on taas ehkä aihe mitä pitäisi miettiä kahdesti, että kirjoittaako tälläisestä vai ei. Oon sopivasti muutenkin pohtinut tätä kirjoittamista, että onko tämä enää sopivaa? Tai no lähinnä mietitytti saunassa se viime postaus niistä kuvista. Onko miun soveliasta puhua tälläisistä aiheista? Ne on toki nykypäivää ja miulla on takaraivolla kolkutellut Tsemppihymyn sanat, että jos joku tämän löytää nin ehkä tästä saa vertaistukea. Välillä toivoisin, että olisin syntynyt silloin, kun kaikki oli helpompaa ja jäyhempää ihmissuhteissa. Ei tullut mitään limaehdotuksia tekstiviesteillä, kun viestin kirjoittaminen vei puoli tuntia eikä ollut Tindereitä tai muita pariutumissovelluksia. Noh aiemmin kuitenkin olin tänne kirjoittanut, että voisin ehkä tehdä tekstin siitä vuoden takaisesta myrskystä, josta päästään sopivasti tähän nykypäivään.  Miusta näistä asioista kuuluu puhua, koska näitä on voinut käydä jollekkin muullekkin tai jotkut ymmärtää paremmin kokemiaan asioita, joita ei välttämättä oo tullut mietittyä siltä kantilta.

Eli siis viimeinen vuosi on ollut aikamoista, tosi huonoa ja tosi hyvääkin. Kaikki alkoi tosissaan siitä Vähälaktoosista. Maailman ihanin mies, mutta sitten meidän tapailun aikana epäilin itselläni sp-tautia ja sehän se sitten muhikin. Kerroin kunnon kansalaisena sen Vähälaktoosille ja juoksin siellä hoidoissa pitkin syksyä-talvea. VL:n kanssa sitten ei nähtykään enää sen puhelun jälkeen, jossa kerroin paniikissa tämän, koska olin ihan satavarma, että olin tahattomasti sen siihenkin tartuttanut. Se totta kai satutti ihan kamalasti, varsinkin kun ite olin maalannut kaikki möröt ja demonit seinille sotanorsun kokoisiksi. Olin koko ajan omassa päässä likanen lutka, jota kukaan ei enää halua koskea. Sitten kun tuollaiset ajatukset jyllää 24/7 koko ajan nin alkaa siinä vähemmästäkin väsyttää ja vaikka kaikki asiasta tietävät tsemppas miua ja siihen tautiin ei kuole nin silti oli olo, kun torakalla, joka kantaa itseään 400 kertaa suurempaa kiven murikkaa.

Olin muutaman kerran ehtinyt käydä jo siellä hoidoissa, kunnes miun puhelimeen kilahti tallentamattomasta numerosta viesti. Neljä viimestä numeroa kyllä kertoi taas henkilön josta oli kyse. Halonen kyseli kuulumisia ihan muuten vaan. Kerroin sille typeränä ja sinisilmäisenä, että huonosti menee. En muista enää ihan tarkalleen sitä, että mikä tarkka viestien kulku oli, mutta muistan Halosen kysyneen, että oonko saanut asunnon. Kerroin (tässä vaiheessa olis pitänyt ehkä olla fiksumpi ja pitää pää kiinni ja kiertää kysymys) ja hän kutsui itsensä kahville. Mainittakoon tässä nyt vielä sen, että oon ollut nuori ja typerä nainen, kun oon vastaanottanut tuolta ihmiseltä kaiken pajunköyden ja luullut sitä normaaliksi. Joten tässäkään tilanteessa en kieltänyt, koska luulin, että mie ihan oikeasti sille keitän kahvit.

Sovittiin aika illalla miun koulun jälkeen, kun se tuli. Se marssi sisälle, kun Euroopan omistaja aika höveliäästi näin jälkeenpäin ajateltuna. Mie istuin omalle sängylle ihan normaalisti, koska miusta se tuntui liian läheiseltä istua sen kanssa samalle sohvalle. Muistan, että koitin keriä sitä ärsyttävää antenninjohtoa siinä mielenrauhottamiseks ja kun Halonen tuli vessasta, nin se puski suoraan siihen sängylle kaapaten miut samalla makuulle ja heittäen sen antenninjohdon lattialle. Sanoin, että ei, me ei voida harrastaa seksiä. Koitin tietenkin nousta siitä pois, mut se on yllättävän vahva mies nin se ei päästänyt miua. Siinä mie hetken aikaa koitin tapella vastaan, se alko käyttää kovia otteita ja teki sellasta minkä koin/koen edelleen todella ahdistavaksi. Sit taas koitin laittaa vastaan ja sit makasin siinä sen alla hetken aikaa miettien koko ajan, että kuinka helvetissä mie pääsen tästä tilanteesta pois sanomatta sitä, et miulla on spt. Menin myös niin paniikkiin, jotta sitten vaan alistuin siihen mitä hän halusikaan miulle tehdä, ajattelin et pääsen siitä tilanteesta nopeemmin pois, kun meen sen tahdon mukaan.

Hän sai asiansa hoidettua ja tuli miun viereen sängylle, mutta kun koitin ehkä rauhotella itteeni enemmän sillä, että koitin silittää sen tukkaa nin se vaan viskas miun käden pois ja alko tivaamaan, että mikä vittu miua vaivaa. Tottakai meni siitä vielä enemmän lukkoon, laitoin vaan kädet peiton alle suojaan ja olin hiljaa. Se alkoi tivaamaan entistä kovemmin, että mikä on pielessä, kielsin kaiken koska en halunnut kertoa sille mitään siitä taudista. Se luetteli VL:n homoudesta huonoon seksiin ja sitten kun se sanoi, että noh onks sulla muka joku tauti nin miun silmät varmaan venähti lattiaan ja siitä se tajus sen. Se tuijotti miua silmiin, kysy mikä tauti se on ja sanoi, että häntä ei ole ikinä loukattu näin pahasti, miulle alko paniikki hiipiä takaraivoon ja nousin vaan ylös vessaan pesemään päivän meikit pois. Kuulin, kun Halonen veti housuja jalkaan kun venytin aikaani vessassa, kun miua pelotti niin vitusti. Se on hiljainen tuijotus pelotti miua enemmän, kun se, että se olisi pitänyt miun ohimolla asetta. Menin vessasta takaisin sängylle istumaan ja sit se alotti sen miun nöyryyttämisen uudelleen. Se korotti ääntään ja kyseli miun menneistä kumppaneista ja että oonko käynyt testeissä. Vastasin mihin koin, että sopivaa vastata ja sitten, kun erehdyin sanomaan, että onhan se voinut tulla siltäkin nin siitähän se vasta riemastuikin. En muista enää tarkalleen tätäkään keskustelua, koska selvästi miun mieli suojelee minua, mutta muistan Halosen sanoneen, että hän luuli, että kaipaan jotain kovempia otteita huonon suhteen jälkeen. Seuraavaks muistan, että sanoin, että en tahallani tätä oo tehnyt, johon sain vaan vastaukseksi huutoa ja että jos me tästä nyt lähdettäis poliisilaitokselle, nin minä saisin pahoinpitelysyytteen. Se suuttui miulle ja ennen kun tajusin edes tätä koko kuviota, mitä oli edes tapahtunut nin miua pelotti se sen suuttuminen enemmän kun mikään muu. (Tämä on myös yksi osasyy miksen kertonut tästä alussa hirveesti ja siitä tuli myös se suurempi häpeä, kun mitä oli jo ennestään.)

Menin aivan totaaliseen paniikkiin ja mietin, että apua mikä häpeä tästä tulee miun vanhemmille, että niiden tytär muutti Helsinkiin ja tartuttaa ihmisiä seksitaudeilla. Jälkeenpäin en ajatellut tuon illan jälkeen moneen viikkoon järkevästi ja vasta terapiassa missä näitä asioita vatvotaan on tullut selkeämpi käsitys Halosesta ja siitä miun syyttömyydestä. Halonen siis nosti tuon syytekortin ja sen jälkeen meni laittamaan kengät jalkaan eteiseen, tuli vielä siihen oven suulle ja sanoi, että hän on henkisesti niin pahassa paikassa, että molemmille ehkä parempi jos hän lähtee, ettei kumpikaan ala huutamaan. (En muista ihan tarkkaan huikkasiko ovelta vielä anteeksi?) Jäin sänkyyn peittojen kanssa miettien ja googlaten loppuyön, että voiko oikeasti tällaisestä saada jonkun syytteen, kun en tajunnut mistään mitään silloin. Nukuin ehkä tuona yönä muutaman tunnin, kun seuraavana päivänä lähdin Mikkeliin Jaatisen luo. Kävin aamulla suihkussa, itkin ja mietin, että voisinpa polttaa sohvan ja sängyn ja peiton ja kaikki mihin Halonen koski, toivoin myös, että suihkusta olisi tullut syövyttävää happoa, joka olis kuorinut miun seittemän kerrosta ihoa pois. Laitoin myös Jaatiselle itkuääniviestejä, josta me sitten keskusteltiin kun pääsin Mikkeliin.

Tosi hassua, että ite kuljin sumussa sen puoli vuotta ennen kun menin vollottamaan Tsemppihymyn pöydän homeeseen keväällä, jolloin hänen sanat iskosti minuun sen, että tässähän on käynyt näin. Kaikki muut oli varmasti sen jo tajunnu ja varmasti ihmetteli, että kuinka oon ottanut tän kaiken niin kevyesti. Tunsin myös pitkään siitä syyllisyyttä, että no miun vikahan se oli, että en sanonut kovemmin ei ja miun olisi pitänyt tapella vastaan kovemmin niin pitkään, että olisin siitä päässyt luistamaan. Terapiassa ÄitiRauha on myös selventänyt miun ajatuksia, että se on tehnyt kaikilla tapaamiskerroilla väärin. Oon vaan aina ajatellut, että oon ollut niin ummikko näissä panelointihommissa, että se on normaalia, mutta selvää ylikävelyähän se on ollut. Oon myös monesti sen sanonut, että jos en olis sinne terapiaa päässyt tai jos Tsemppihymy ei miua sinne olis ikinä vienyt nin olisin varmaan jonkinsortin lataamossa hengähtämässä.

Tästä kaikesta päästään nykypäivään: miua pelottaa ihan kammottavan paljon ihmisten tapaaminen. Kuvitteelliset huutoyrjöt ja vapinakädet on ihan normijuttuja, jos mie tiedän, että miulla on jotkut kahvittelut seuraavana päivänä. Oon huomannut sen, että koitan välttää seksistä puhumista aika pitkään ettei kukaan vaan saa mitään väärää kuvaa miusta ja että joutuisin taas sellaseen tilanteeseen, että meen lukkoon ja asiaa jälkipuidaan vielä vuoden päästä. Miulle on nykyään tullu myös sellanen piirre, et pakko laittaa kavereille viestiä, et hei oo kuulolla tähän aikaan, jos tulee tarve poistua nopeasti kahveilta. Ihan järkyttävä pelko siitä, että se ihminen on jotenki outo tai demoninen, että pakko pitää aina se terassin takaovi raollaan, jotta voi juosta pakoon. Tästä päästään myös siihen, että Halosen jälkeen oli Herra36 ja sen jälkeen oli Sulo. Nyt miun Tinder-verkkoihin tarttu yks tyyppi täältä kotikodin kaupungista, ihan vaan panelointi mielessä. Aiemmin tää ois ehkä miua haitannut, että omg, se haluu vaan miut esineellistää ja se vaan haluaa pelkkää seksiä. Noh himot ne on hiirelläkin ja tällä hiirellä niitä on puolen vuoden takaa. Sovittiin jo treffit, mutta sit miulle iskikin aivan jäätävä paniikki siitä, että mitä jos se onkin joku hullu tai inhottava? Oksettava? Mitä jos se tekee jotain pahaa? Mitkä on miun plan B ja plan C, jos plan A ei toimikaan?

Oon tässä tämän päivän vatvonut asiaa, tulin siihen lopputulemaan (kiitos taustatuesta Jaatiselle, Raputytölle ja Syyheinälle), että jos itsensä psyykkaaminen kestää päivän verran, jotta saa sen hetken aikaa jörniä (ja toivottavasti se päättyy ilotulituksiin) nin onko siinä mitään wörttiä? Onko wörttiä huolehtia säärikarvoista, alusvaatteista ja muusta vaatetuksesta, jos asiasta nousee hikikarpalot otsalle? Mie kaipaan ihan tosi paljon läheisyyttä (ja kyllä, myös jörnimistä), mutta nykyään sen pitää tapahtua niin turvallisessa ympäristössä ja niin turvallisen ihmisen kanssa, jotta mie en tarvii enää plan C:tä. Miun pitää tuntea se ihminen jollain tavalla, jotta mie pystyn heittäytymään täysin rennoksi ja täysin avoimeksi, saatikaan alastomaksi. Himot on kyllä petolliset, koska ne voi viedä mennessään tosi helposti. Näin meinas käydä, mutta paniikki versus himot, nin kyllä himot tyytyy myös vähempääkin. Miulla itelläni on vaan sellanen olo, että mitä jos (mitä jos on nykyään miun lempikysymys) ei tuukkaan sellasta ihmistä vastaan, joka saa miut niin letkeeks ja rennoks, et haluun sen kanssa harrastaa ilotulituksia? Ajattelin vielä päivällä, että no että tää on varmasti ku pyörällä ajo: senkus hyppää takaisin satulaan ja eikun polkemaan, mutta sit miulle tuli se epävarmuus, että mitä jos en osaakkaan enää polkea? Mitä jos en osaa enää mitään? Missä jarrut? Mitä jos paniikista kasvaakin niin suuri mörkö, että se syö himon yhdellä haukulla, HAM vaan ja ei himoja enää. Herra36 kanssa se ajatuminen saman peiton alle kävi jotenkin helposti ja vaivattomasti, se oli lempeä ja se otti miut huomioon nin se tuntu niin turvalliselta, että ihan kun joku olis siua pidellyt käsissä, kun haurasta kukkaa. Kun miettii edellisiä kumppaneita nin se on varmasti ollut turvallisin ja pehmein, siksi se osakseen tuntuu myös niin hirvittävältä kokeilla jotain uutta. Miulla on kyllä myös itselläni se taito saada ilotulituksia ihan yksin, mutta siitä puuttuu niin monta osaa mitä toisen kanssa kokee: suudelmat, kehoa kiertävät kädet ja sen toisen ihmisen paino siun päällä, jotka tekee siitä sen mitä mie kaipaan. aHaMie tiedän myös sen, että mie suurentelen taas tätä asiaa päässäni ja varmasti on niitä miehiä, jotka osaa olla myös turvallisia ja pehmeitä miun kanssa. Sitä odotellessa.

Upottakaa miut pumpuliin.