Unimies tosielämässä?

Näin taas unia. Unessa olin jossain mökillä, ei tuttu paikka ollenkaan ja siellä on miun ystäviä, täysin tuntemattomia naamoja, mutta ne oli miun ystäviä. Ne oli sellaisia taitelijahippimuusikkoystäviä. Yksi niistä oli miun poikaystävä. Miua alkaa itkettää edes tämän kirjoittaminen kun se sattuu niin paljon. Mie olin niin onnellinen sen kanssa. Sitä tunnetta on ihan kamalan vaikea kuvailla, mutta se on sitä, ku sie oot kainalossa silittäjänä ja silitettävänä, sie tunnet kaikki endorfiinit siun soluissa ja joka paikassa ja sie et osaa muuta kun hymyillä. Se poika oli kaukana miun unelmamiehistä, mutta se oli miun ja mie olin sen. Sen syli oli miulle tehty ja me kuuluttiin yhteen niinku kesä ja kimalaiset. Mie muistan sen, että sen kosketus tuntui ku satiinilakanat vasta ajeltua säärtä vasten. Sellanen tunne mikä aiheuttaa sinussa niin suurta euforiaa, että siun pää räjähtää irti minä hetkenä hyvänsä ja silti samaan aikaan se saa sinussa niin turvallisen olon, että sie voisit luottaa koko elämäsi sen käsiin. Mie en muista mihin se uni päättyi, mutta se poika halusi suudella miua koko ajan ja halusi pitää miua hyvänä. Tää ei ollut mikään irstas panelointi-uni vaan herkkä ja hellä vastarakastuneiden silityshetki. Sitten kun aamulla heräsin nin olo oli kamalan tyhjä. Ihan kun sydämessä olisi sen pojan mentävä reikä.

Aloitin kattomaan Velvetiä jo toista kertaa, tosin tällä kertaa Jaatisen innoittamana. Alberton ja Anan suhde kiehtoo miua tosi paljon ja se saa hyvin usein miettimään sitä, että onko oikeassa elämässä tuollaista? Lähinnä sitä sellasta syvää suhdetta, että nautitaan toisista vaikka tuleekin välillä mukulakivikatuja paljain jaloin. Ehkä heijastin tuon unen jotenkin taas tälläsen hömppäsarjaan. Oon myös ihan kauhea hormonimörkö tällä hetkellä: miulle vaihdettiin e-pillerit nin oon snadisti hukassa näiden kanssa. Miun naama on ku suden runtelema ja vuodan ku teurastettu eläin. Ei hyvä. Nää unet ja sarjat ja tosielämän miehet ei kyllä yhtään helpota. Raha ahdistaa ja Halonen ahdistaa (Haloselle en uhraa sanoja sen enempää, mutta siis se ahdistaa, että mitä jos se onkin löytänyt tämän miun blogin ja osaa tunnistaa itsensä?). Ruokailu ahdistaa ja joululahjat ahdistaa. Koulun näytöt ahdistaa ja tiedottomuus ahdistaa.

Herra36 soi vieläkin nii kuin rikkinäinen levy tauotta ja tuntuu, että jotkut päivät se soi entistä kovempaa enkä saa sitä hiljennettyä. Kellonainen oli taas lisännyt kuvan tuossa torstaina nin se tuntui taas yllättävän pahalta jostain syystä, ehkä siksi että Maanantaikappaleesta näkyi joku häivähdys Herra36. Se vaan nyt jotenkin pyörii pyörimistään ja toistaa itseään.

Ja kyllä. Nautin myös tästä yksinolemisesta ja voimaannuttavasta naisvoimasta ja sinkkuudesta. Silti mie voisin joka päivä vaihtaa sen siihen, että pääsisin sen yhden tietyn ihmisen kainaloon. Pääsisi olemaan unimiehen kainalossa tosielämässä.