Yöt on miun lempipäivän aikoja

En koe olevani tarpeeksi just tällä hetkellä kellekkään. Se ahdistaa aika vitun paljon. Haluisin vaan dance my ass off Haddawayn What Is Loven tahtiin ja väsyttää itteni tanssimalla niin kovasti. Oon aina pitäny kotikotia turvasatamana, kun Helsingissä ahdistaa nin tuntuu, että täälläkin on kiree ilma, että vois veitsellä leikata. Ei oo taas hetkeen ahdistanut näin kovasti ja rytinällä, pitäis revetä joka suuntaan miellyttämään kaikkia ja olemaan silti se kiva ja mukava. Tekis mieli vaan nousta jonnekkin vuoren huipulle ja huutaa kurkusta kaikki, aivan kaikki. Se että mie en jaksa ja se että miulla on paha olla. Huutaa kaikki kirosanat ja vaan raivota. Tippuisin kyllä polvilleni sen jälkeen itkemään ja itkisin hillittömästi. Porukoilla on jotkut omat sotkunsa ja niitä selvästi kiristää pinnaan ja sit kaikki muut aistii ne. Oon tässä juossut myös koulupsykologin ja kriisikeskuksen välillä, jotta mie pääsen miun ongelmista eroon ja puhumaan niistä jollekkin enemmin, kun jään niitä pyörittelemään oman pääni sisään. Mie en jaksa olla koko ajan ne semmoset tuntosarvet päässä tunnustelemassa millä mielellä ihmiset on ja kuinka niille pitäis puhua ja olla niiden seurassa. Halusin vaan  viettää aikaa kotona yhdessä ja höpötellä jotain merkityksetöntä. Eilen oli kaikki kotona ja sit miua ottaa se aivan törkeän paljon päähän, että miut keskeytetään. Kysyä saa, mutta se että vaihdetaan puheenaihetta ja ruetaan höpöttämään päälle. Miun tekee aina mieli vaan sitten lähteä pois paikalta ja mennä vaan vaikka tupakalle. PERKELE KUN EDES POLTTAISIN SITÄ RÖÖKIÄ.

Eilen tosissaan oli myös Neponen ja Jaatinen kotona ja mie taidan aina vähän innostua puhumisesta, kun Helsingissä on niin hiljaista ellei halua puhua kasveilleen. Noh eilen sitten monta kertaa miut keskeytettiin kesken sepostuksen ja sitten heitin aina jonkun läpän siihen ja höpöttelin yksinäni. Sitten Neponen heitti vitsillä ilmaan, että ootko hetkeekään hiljaa ja sitten uhmakkaasti päätin olla hiljaa, koska miua alkoi vituttaa se, että ne ei ymmärrä selvästikään sitä, että mie en paljoa puhu etelässä. Kestin ehkä 15-20min hiljaa ja sitten luovutin, koska miua alkoi myös itkettää se, että miksei kukaan ihan oikeasti ymmärrä sitä, etten puhu Helsingissä. Tänää miua otti päähän aika paljon se, et heräsin viimeisenä ja miusta se on vaan perusoletus, että kerrotaan jos lähdetään jonnekkin. Heräsin ja sit kaikki vaan kaikkos kun pieru Saharaan sanomatta sanakaan TAI kysymättä miulta, et hei haluutko lähtee mukaan? Jeesusäitimaarianvisvasyylänperse. Olin sitten koko aamun yöpaidassa ja katoin Frendejä nin ei vituttais ihan niin paljoa. Sitten miua vaan alkoi kiukuttaa ihan kamalasti, kun hyö pamahtivat kaikki sisään joskus kahden aikaan ja kaikki vaan höpötteli jotain.

Miua on tänään itkettänyt ihan tosi monta kertaa, koska mie en vaan jaksa. Pitäis olla hiljaa, kun höpötän niin paljon. Pitäis herätä varmaan ensimmäisenä, etten jäisi menosta paitsi. Pitäis olla jokaiselle mieliksi ja vaan niellä kaikki tuntemukset. Pitäis olla ihan muuta kun minä. Miua on vaivannut myös se ajatus, ettei kukaan ole käynyt oikeastaan miun luona kyläilemässä ja se saa miut epäilemään miun riittävyyttä miun ystäville. Ehkä se johtuu siitä, ettei miulla ole hienoa telkkaria, josta voi kuunnella Spotifya tai ehkä siitä, että miulla on pienempi asunto. Miulla on ihan kamala möykky siitä kurkussa, että mie en vaan riitä mitenkään päin. Yhtään kellekkään.

Eilen bussimatkalla mietin sitä, että voispa vaan kadota. Julia Roberts feikkaa oman kuolemansa Vihollinen Vuoteessani-elokuvassa ja alottaa uuden elämän, Alberto tekee myös saman vahingossa Velvetissä nin mie vaan jotenkin… Tuon kaiken kirjoitin eilen ja tänään jatkoin tästä: En tiiä, en osaa ees selittää sitä. Kuoleman feikkaaminen ois kyllä ihan saatanan rumaa, mut siis tahallinen katoaminen ei ehkä niin tuomittavaa. Okei toki miulla on hieman eri tilanne siinä mielessä, ettei miulla ole mitään mafiosoja perässä perimässä sormenpäitä tai ketään hullua eksää, joka haluis lyödä miulta polvilumpiot sisään, etten pääsis karkuun. Olin eilen kotikodin vastarannalla hengittämässä ihan vaan itsekseni ja miettimässä, että ei hitto ei miulla ihan oikeasti ehkä ole sellaista kelle soittaa vaikka kolmen aikaan yöllä jos iskee tälläinen samanlainen möykkysuru. Selasin yhteystiedot läpi ja mietin jokaisen potentiaalisen kohdalla, että ei tämäkään nyt tunnu oikealta jos soitan sille ja sanon, että nyt on paha olla ja että voidaanko jutella. Harry Potterissa Hermione tekee sen ”unhoituksen” sen vanhemmilleen ja se kohtaus on jotenkin niin sydäntä särkevä, koska Hermione häviää kaikki perheen kuvista ja kaikesta. Totta puhuen kun eilen siellä rannalla seisoskelin ja katoin kaupungin valoja nin mietin, että voi elämä kun olisin velho. Voisin kadota ja kaikki olis tietämättömiä miun olemassaolosta. Eilen se kaikki sit vaan tosiaan napsahti lopullisesti, ku miusta tuntui taas siltä, että miua ajetaan nurkkaan ja vaaditaan vastauksia vaikka sanon en tiedä ihan kaikkien muiden vuoksi. Mie en tykkää siitä ollenkaan, että ajetaan kuin kissaa takaa kepin kanssa vaatien niitä vastauksia ja ”syyllistäen” vihjailemalla siihen tapaan, että varmasti saadaan paha mieli. Usein se on sitä, että joku keksii jotain tekemistä ja haluaa nähdä, mutta vastaan en tiedä, koska en välttämättä oo miettiny viikkoa edes niin pitkälle tai en vaan oikeasti tiedä mitä teen, olenko edes kotona tai onko miulla edes varaa siihen. Kun vastaan en tiedä nin se on yleensä ajan pelaamista itselleen, koska mie vihaan perua niitä tapaamisia ja sepostaa jonkun feikkitarinan mummon naapurin koiran syylän täin kuolemasta ja silloin se alkaa olla jo niin ilmiselvää, että ahaa no toi vaan keksii tekosyitä. Mutta tässä tuleekin se main point, että koitan pitää koko ajan pannut kuumana miellyttämällä muita (=suostumalla asioihin, joita välttämättä en halua tehdä) ja sit tajuan jossain vaiheessa, et ei vittu, en todellakaan tuu selviimään tästä ja sit keittää niin helvetikseen yli, kun on liian monta rautaa tulessa.

Tästä päästään taas sopivasti siihen, että sanoinpa mitä tahansa nin jollain on siitä huono olo. Jos sanon ei, toinen osapuoli suuttuu/pahoittaa mielensä siitä(=tulee syyllinen olo miulle) ja jos mie sanon kyllä nin sitten mie joudun silti siitä kärsimään, koska en alunperinkään olisi halunnut lähteä ja sitten vaan olisin poikkiteloin ja kiukuttelisin koko ajan. Miten mie voin tän muuttaa ollenkaan win-win-tilanteeks????? Tässä vaiheessa kun aletaan viljelemään niitä kuuluisia syyllistäviä ja marttyyrimaisia sanontoja nin sillon miulta loppuu kokonaan mielenkiinto. Alkaa vaan suututtaa. Syksyllä kävi yks tällänen tilanne ja itkin silloin aika kovasti, koska en mie halua napsahdella kenellekkään vaan sen takia, kun miut on ajettu siihen kulmaan eikä ymmärretä, että ei on ei ja en halua lähteä ja sit näkee vaan tavallaan viimesenä keinona vaan ärähtää, et nyt vittu loppuu tämä. Olin tosi surullinen seuraavan päivän siitä ja sitten piti vielä seuraavana päivänä raahautua asuntonäyttöön tennispallosilmillä. So fucking great and fabulous, way to go Kesäheinä!

Eilen siellä laturilla ollessa olisin vaan voinut jäädä makaamaan tähtiasentoon lumihankeen keskelle Saimaata ja odottaa, että kevät tulee ja sulattaa jäät pois. Se pimeys tuntu turvalliselta syliltä ja sai vaan itkee. En muista millon olisin itkenyt taas niin kovasti, että keuhkoihin sattu. Eniten miua söi se sisältä päin, että olin jo hyvää vauhtia aurinkoisempi Kesäheinä ja nyt menin taas hyppynarulla kilometrin taaksepäin. Halusin jäädä sinne laiturille vaan kuuntelemaan Boys Of Summeria ja kadota. Mie tiedän, että tällänen ajatus aiheuttaa ihan kamalaa porua teissä lukijoissa ja niin varmasti kaikkia muitakin, mutta antakaan miun tästä höpöttää ja antakaa miun pitää miun ns. törkykirja törkykirjana. Mie haluan kirjottaa tänne kaikki fiilikset, hyvetit sekä huonot. Miulle tietyllä tapaa lohtua tuo myös ajatus yöbussilla (tai millä tahansa vehkeellä, jolla pystyy tehdä matkaa) ja vaan tuijottaa ulos pimeeseen. Pimeät illat ja yöt on semmosia joihin voi vaan hukkua olemaan pieni oma itsensä ja ne pitää siun kaikki salaisuudet ominaan. Rakastan toki myös aurinkoa ja tää varmaan peilaa siihen, että osaan rakastaa toistensa vastakohtia. Ehkä mie muutan jonain päivänä johonkin paratiisiin, jossa päivät on aurinkoa pullollaan ja yöt pimeitä taivaat tähtiä täynnä.