Onko soveliasta olla Kesäheinä Itkusilmä?

Miun kuuluis tällä hetkellä olla pakkaamassa, mutta täsä mie vaan itken sängynreunalla tätä kuinka universumi on kadottanut miut kokonaan kohtuuksien listalta. Miulla oli tosi kiva viime viikonloppu ja tää viikko myös, kunnes äsken se kaikki meni taas ihan päin hevonpersettä. Miulla oli maanantaina terapia ja koulukuraattori, jonka jälkeen miulla oli ihan voittajafiilis ja miulla oli koulussakin ihan perkeleen hyvä draivi menossa. Teki mieli olla auringossa ja olla elossa, tuntea oikeasti olevansa jotakin. 

Olin tänään näkemässä Raputyttöä Syysheinän kanssa tuolla raviradalla ja miulla oli ihan tosi kiva päivä. Aina kun mie jään yksin ja matkustan vaikka keskustasta residenssiin päin nin mie yleensä katon pariskuntia ja mietin, että millastahan niillä mahtaa olla? Äsken kun odotin ratikkaa nin näin ihanan pariskunnan ja alun perin kiinnitin huomiota heihin sen takia, kun ne imelöi siinä ja miun teki mieli pyöritellä silmiä, että juu pussailkaa vaan, kun mie olen ite niin sinkku, kun voi vaan ihminen olla ja toisekseen mies näytti Haloselta. Sitten kun tajusin, että ne puhuu viittomakieltä nin miusta se oli sittenkin aika söpöä ja koitin selvittää, että onko ne molemmat kuuroja vai onko jompikumpi niistä vaan. Se oli aika söpö pariskunta miun mielestä.

Pääsin kotiin ja miulla oli hyvä fiilis, koitin tehdä kaikkea muuta, ettei tarvitsisi pakata. Se kolahti omaan nilkkaan, koska selasin somea ja sieltä tuli se mitä olin pelännyt tässä siitä lähtien, kun sain kuulla siitä vahinkokakarasta. Kellonaisen raskausvatsakuva Herra36 Facebookin kansikuvana. Nyt miua koskee päähän, miun silmät muurautuu varmaan unien aikana umpeen ja on vitunmoinen ihmissaasta-olo. Miun iltapala jäi kesken ja se ei todellakaan enää mene alas, huomennakaan ei ehkä mene ruoka alas tai koko viikonloppuna. Et kiitti vitusti tästäkin, tyyppi on sentään Virossa ja silti pystyy oksettamaan miua siltä asti. *keskisormiemoji*

Miun ”Taistele tai Pakene” heräsi ja haluan paeta niin kauas kun mie vaan siitä ihmisestä pääsen. Mietin jopa taas sitäkin, että voisinko vaan poistaa sen kavereista, etten nää mitään sen juttuja, mutta onko se soveliasta? Olisiko soveliasta vetää sitä seuraavan kerran turpaan ja jättää vaan kertomatta, että miksi niin tein? Olisko soveliasta olla vaan vihainen sille koko loppuelämä, kunnes mie pääsen asiasta yli? Miusta tuntuu myös siltä, että oon ehkä koittanut ajaa itseäni pääsemään tästä yli tosi, tosi kovaa nopeasti ja nyt otin takapakkia reilusti, luulin olevani valmistautunut kuvaan/kuviin. Pakeneminen herättää miussa ruokahaluttomuutta ja mörköjä, jotka haluaa vetää sälekaihtimet kiinni ja nukkua vaan viikon putkeen, olla käymättä suihkussa ja nyhrätä vaan samoissa vaatteissa niin pitkään, että ne alkaa haista ruumiille ja naapurit soittaa talonmiehen selvittämään sitä kalmanhajua. Miulla on myös kylmä ja miua koskee sieluun niin vitun paljon, että mie voisin kuolla.

Oisko soveliasta lakata olla olemassa? Oisko soveliasta vaan myydä kaikki tunteensa, muistonsa, jopa unenlahjat jossain pimeellä kadulla? Mitä jos mie olenkin vaan liian herkkä tähän maailmaan? Mitä jos mie pimahdan lopullisesti, viimeisen kerran? Mitä jos mie en toivo mitään muuta niin kovasti kun sitä, että miua varten on joku ja joku tekee kaikki toisin ja tekisi miut maailman onnellisimmaksi Kesäheinäksi? Mitä jos mie en pääsekään ikinä naimisiin? Onko soveliasta miettiä, että mitä jos ei ikinä pääsekään naimisiin? Onko se soveliasta? Onko soveliasta olla niin rakkausihminen, että toivoo sitä eniten näin julmassa maailmassa? Onko soveliasta kääntyä järjettömän kyyniseksi rakkausasioissa, mutta silti salaa toivoa sitä pienesti jokaisen potentiaalisen miehen kohdalla? Onko soveliasta olla sovelias?

Miun koulukuraattori, sanotaan sitä vaikka Tsemppihymyksi, (koska sitä se on) on ihan huippunainen ja tässä kun sängyllä tuijottaa kattoon ja miettii, että mitä miussa on vikana nin tulee vaan mieleen, kun menin sinne hänen toimistoonsa ja vollotin koko pöydän homeeseen, sitten se sanoi ne ratkaisevat sanat: ”Sie oot tosi rohkea, kun sie uskallat kertoa ensitapaamisella tämän kaiken täysin tuntemattomalle ihmiselle.”, nyt maanantaina se sanoi, että mie selviän kyllä, koska miulla on se jokin tahto itsessäni. Miun rakkaimmat ja tärkeimmät ystävät Syysheinä ja Raputyttö myös oli miun onnesta onnellisia viikolla, kun mie hehkutin miun ihanaa ja tuotteliasta päivää. Nyt miun originelli varaäiti Nieminen oli myös miun tukipuuna, kun kerroin sille tämän kaiken, se laittoi myös ihanan viestin, jonka jälkeen porasin hieman lattialla, kun laitoin Dekot oikeeseen aikajärjestykseen. Miun on ihan tosi vaikeata uskoa itsestäni hyvää tai positiivistä, esimerkiksi että miussa on luonnonlapseutta, josta miun pitää pitää kiinni tai että mie olen hyvä ihminen muille. Sitten miulla on tämä kummallinen tapa tehdä jotain paniikki päällä (yleensä tavaroiden järjestelyä tai siivoamista), kun ahdistaa tai itkettää niin kovasti, että järki pakenee. Nuo Deko-lehdet on seisonut tuossa hyllyssä varmaan puolitoista kuukautta ei-niin-järjestyksessä, mutta just nyt ne oli pakko saada järjestykseen. Alkujärkytyksen hälvettyä menin suorittamisrobottimoodiin, vie astiat altaaseen, pese hampaat, pakkaa, kirjoita, pakkaa, siivoa ja soimasin samaa aikaa itseäni siitä, että annoin sen kuvan, edes mennä niin ihon alle. Jos mie voisin peruuttaa kristallipallon avulla siihen päivään, kun vuonna 2015 ensimmäisen kerran tavattiin nin mie tekisin kaiken toisin.

Phillip Laruen How Do You Say Goodbye ja Egotrippin Nämä ajat eivät ole meitä varten on tän illan vikat biisit ja sitten meen peiton alle karkuun niitä mörköjä ja herään ehkä huomenna. 

Ps. Pitää lopettaa tää kyllä yhteen hulvattomaan toiveajatukseen: Ai että mie kuolisin varmaan nauruun, jos se lapsi olisikin vaikka maitokahvin värinen mulatti tai pikimusta mokkapekan lapsi. Jeesus, että voisitte niin haudata miut onnellisena.