Katkarapupeura

Oon taas porukoilla. Itkemisestä ei oo oikein viime aikoina tullut mitään muuta kun säälittävää tuherrusta ja ne patoumat on jäänyt sisään vellomaan maailmanlopun myrskyksi. Nyt valvon tässä kolmatta tuntia möykkysuru kurkussa ja viimeisen tunnin oon vaan itkenyt hiljaa peiton nurkka kurkussa, etten parkuisi ja herättäisi porukoita.

On kaksi asiaa mitkä miua itkettää tällä hetkellä niin kamalan paljon. Tai kolme oikeastaan: kaksi niistä on omassa päässä kehitettyjä skenaarioita, jotka voi toteutua tai olla toteutumatta. Ensimmäinen on varmaan jo helposti arvattavissa. Tajusin tuossa viikolla, että Herra36 saa viettää ekaa isänpäivää sen uusioperheensä kanssa. Kuulin myös paljon taas juttuja, mutta en halua niillä sen enempää retostella, kun en voi niitä varmaksi sanoa. Se saa myös kohta viettää ensimmäisen joulunsa Maanantaikappaleen kanssa ja se tekee miut niin ääriä myöten surulliseksi ja se myös tuntuu vähän pahalta, koska miulle tulee syyllinen olo siitä, etten ole onnellinen sen puolesta. Koko tää (Herra36+Kellonainen=Maanantaikappale)=mie koitan keräillä itseäni ja sydäntäni mahdollisimman hyvin, mutten tajua että sangon pohjassa on reikä-kuvio itkettää miua joka sekunti. Miusta tuntuu, että jos mie en tästä puhu nin mie räjähdän tai oksennan tai repeän itkuun jossain täysin asiaan kuulumattomassa tilanteessa.

Tää asia on saanut myös miut pohtimaan sitä, että mitä rakkaus on? Miten siitä pääsee yli? Voinko mie fyysisesti kuolla sydänsuruihin? Miksen mie halua tavata ketään muuta? Mitä jos mie en pääse tästä ikinä yli? Mitä jos tää olikin oikeasti rakkautta? Mistä mie tiedän, että oliko (pikemminkin onko se vieläkin?) rakkautta? Mie näin tänään kaupassa ihan sattumalta miun vanhaa ystävää Luonnonlasta, jota on aina ilo nähdä, joka tietää myös tästä kuviosta. En uskaltanut sanoa sille, että jos Herra36 tulis nyt taikalamppua hieromalla paikalle niinkuin pieru Saharaan ja sanois, että "Kesäheinä, mie siusta tykkään, yritetäänkö?" nin että mie kyllä lähtisin 36 matkaan vaikka se on ollut totaaliemäsikaurpo ja kaikkea sitä muuta millä sanoilla oonkaan sitä täällä kutsunut. En uskaltanut sitä sanoa sen takia, koska mie ajattelin et voi tsiisös, oon niin selkärangaton maan pikkupikku matonen, jotta edes sen soluilla ei ole selkärankaa. Miusta tuntuu edelleen siltä, että ihan kohta miun sydän lakkaa toimimasta ja mie vaan kuolen pystyyn, kun miun psyyke ei enää kestä tätä tai mitään.

Toinen idioottimainen teko oli mennä lukemaan meidän vanhat Whatsapp-viestit. Niin no kuka ääliöiden ääliö menee lukemaan vanhoja viestejä kello 2 aikaa yöllä nin huutaa hep? Hep. Miulle tulee niin kamala olo siitä, että vuosi sitten se sanoi miua muruksi ja toivotteli hyviä öitä. MINÄ olin se kelle se laittoi viestiä, kun lumi oli satanut maahan. MINÄ olin se kenen perään se huuteli Saaremaalta asti. Ja MINÄ olin se kuka ei tajunnut tätä ihastumisasiaa ennen ku vasta nyt. Jolloin sillä on lapsi uuden naisen kanssa. Voi pojat, kuinka voi ihmistä oksettaakaan näin paljoa. Ja voi pojat, kun mie tekisin mitä vaan että mie saisin olla sen kanssa. Mie voisin myydä vaikka sieluni Saatanalle. Miulle tuli tästä kauhea itsesyytösolo, että tää koko asia on miun vika, kun mie en ollut valpas tarpeeksi ajoissa ja nyt kohtalo kostaa miulle sille lapsella.

Toinen asia mikä itkettää on MauriMäyrä. Hän on siis meidän porukoiden koira, ikää seitsemän vuotta. Miulle iski aivan kamala hätä ja paniikki siitä, että sillä on imusolmukesyöpä. Sillä on jotkut patit kaulassa molemmilla puolilla ja ääliöiden ääliönä menin googlaamaan ja sitten olinkin jo valitsemassa sille sopivaa runoa jo kiveen. Mie oon tällä hetkellä niin sekaisin, että miusta tuntuu, et mie en kestä järjissäni ihan hirveästi. On puoliksi katkarapu- ja peura-olo. Käännyn joko kokonaan itseeni ja sulkeudu tai sit loikkaan heti ekan vaaran tullessa metsän pimeyteen kuikuilemaan välimatkan päähän. Tästä syöpäasiaan aion paneutua ja siitä tulikin tämä seuraava skenaario: entä sitten jos se onkin sitä? Miten mie pärjään? Miten ÄITI pärjää? Se koira on sille on elämän valo. Mie varmaan sekoan lopullisesti ja sitten mie kyllä tarvitsen jonkun nukkumaan miun kanssa muutamaksi yöksi. Se koira on miulle tärkeä ja se on ollut yksi valo miulle, jonka takia mie tuun kotiin kun mie tiedän että se on niin onnellinen ja se pusutella miun naama rikki puhki aina, vaikka se olisi syönyt hatullisen kakulbergiä pihalta.

Yksi asia mikä myös on alkanut vaivata on kehonkuva. Ahdistaa ja tekisi mieli jättää syömättä, kun ahdistaa oma kuva peilissä. Haluisin olla taskuunmahtuva pieni, siro ja hoikka nainen, jota kaikki ihailisi. Miua ahdistaa myös se, että Kellonainen ei ole mikään goljat niinkuin mie nin se ajatus siitä, että Herra36 nauttii sen kehosta enemmän oksettaa. Haluisin tehdä elämäntaparemontin, mutta tällä hetkellä siinä on myös vaarana, että se lähtee lapasesta aivan kokonaan. Siitä tulis varmaan jotain tosi överiä. En varmaan tyytyis milloinkaan itseeni ja nipistäisin aina vaan lisää, kunnes joku päivä huomaisin, että oon kadottanut sen kaiken pehmeyden, josta mie itsessäni pidän. Mie tahdon olla pehmeä ja lempeä, mutta miusta tuntuu etten riitä just tälläsenä.