Terveys toimii, mutta rakkaudessa rokotetaan

Oon taas matkalla kotikotiin. Oon tässä viidestä asti istunut ja pylly alkaa sen verran puutua, että en enää malttaisi pysyä paikoillani. Tää viikko meni kauhean nopeesti ja mainitsemisen arvoisia asioita on varmaan, että sain ehkä uuden ystävän sieltä vertaistukiryhmästä(!?), joka on miusta aika huippua, mutta katsotaan. Toinen muistiin merkitty on kynsilakkaus Sokoksella: olin pyörimässä siellä, kun nyt on tuo kamppisviikko ja siinä sitten joku Lumenen tyty kysyi olantakaa, että saisiko lakata miun kynnet. On hiljaa monttu auki hetken aika ja sanoin, että okei, mikäs siinä. Tää on mainitsemisen arvoinen sen takia, koska siinä lakkailessa tajusin, että hitto apua, tää tuntuu hyvältä, siis että joku koskettaa. Pitää siun sormesta kiinni ja lakkaa sutii menemään. Ei mitenkään pervossa mielessä vaan siis sillai kuten kävis kampaajalla tai kosmetologilla, sit osasin sen yhdistää kosketukseen ja siis se oli jotenkin mind blowing oivallus, että unohduin vaan siihen fiilikseen. En osaa sanoa, et onks tää jotain miun hullutuksia vai pystyykö moni samaistumaan tähän, mutta siis mie voisin viettää kokonaisen päivän vaan toisen hipelöitävänä. Tästä aiheesta on myös yllättävän vaikeeta puhua kuulostamatta hullulta tai perverssiltä. Kävin myös viikolla terveyskeskuksessa puhumassa vähän pilleriasioista ja oli ehkä maailman ehkä ihanin sairaanhoitaja. Meillä synkkasi tosi hyvin eikä sitten pelottanut puhua niistä asioista mitkä painoi mieltä. Terveys on ainakin näillä näkymin täysin ookoo. 

Oon tässä myös neljä tuntia kuluttanut miettimällä Herra36sta. Hänen ja Kellonaisen lapsi Maanantaikappale syntyi maanantaina, minä asiasta täysin tietämätön, kun 36n julkaisut eivät minun seinälleni tule ja stalkkeroi seuraavan kerran vasta tiistaiaamuna. Maanantaikappale on poika, onneksi: mietin tätä asiaa jo aiemmin ja päädyin siihen lopputulokseen, että jos se olisi tyttö nin se varmasti olisi kylmännyt enemmän sielua. Isä-tytär-asetelma olis ollut enemmän jotenki kadehdittavampi ja satuttavampi. Hengissä ollaan, asia on vielä pureskelematta ja ehkä vähän pimennossa. Ei ole mikään "Haluan hypätä Pasilan rautateille kuolemaan" - olokaan, mutta epämukavia viboja tää miun kehossa pistää liikkeelle, silti vaikka oon tiennyt asiasta sen kahdeksan kuukautta ja valitettavaa kun se onkin, mutta lapsilla on tapana syntyä eikä jäädä asumaan kohtuun. Jos ratikassa tai muualla julkisella paikalla tulee pariskunta lastenrattaiden kanssa vastaan nin heti nanosekunnin päästä se ajatus, että noin ne kulkee siellä heidän paikkakunnalla yhdessä ja se harmittaa. Uskon kyllä myös siihen, että harmitus menee pois kunhan se saa vähän ilmaa ja aikaa haihtua.

Oon tässä matkan aikana myös pohdiskellut sitä, että miksi mie siitä edes pidän? Äijähän on pahemman luokan nilkki (kiitos Enni Pyton tästä sanasta!) rakkausasioissa ja silti se soittaa taas levyjään seitsemän kertaa viikossa ja neljä viikkoa kuukaudesta. Ensimmäisenä asiana nousee pintaa se, että se ei ole koskaan miulle heittänyt mitään niin härskiä tai rivoa mitä muut ovat osanneet suustaan päästää. Toisena varmasti se, että se on pitänyt miun puolia jossain tilanteessa missä oma ääni on jäänyt hiiren piipitykseksi, se osaa olla halutessaan tosi herrasmies jota arvostan. Ja kolmantena ehdottomasti se sen miehisyys: (vaikka aika pallitonta toimintaa on pyörittää kahta muijaa samaan aikaan) viimeksi Saaremaalla eli 2016 siellä huollossa meinasi käyä ihan oikeasti pahasti. Äijillä oli se auto joidenkin halpojen tunkkien päällä ja Herra36 oli auton alla tekemässä jotain. Tunkit alko heilua kun hullun silmät hedelmäpelissä ja kaikki vaan huutaa helvetisti, et nyt sieltä auton alta helvettiin. Loppu hyvin, kukaan ei jäänyt auton alle. Kuskeille (eli tässä tapauksessa nTipu ja vTipu) meinas tulla kiire jo seuraavalle pisteelle, kun autosta on vielä kaikki auki. Herra36 tyrkkäs vielä kätensä auton sisään, kun kuskit nousee kyytiin ja käynnistää autoo. Se onnistu vielä fiksaamaan sen jutun mikä olikaan rikki, kun kaikki huutaa sille et nyt lyö se konepelti alas ja mennään. Se sen tilannetaju ja uskomaton taito tietää mitä tekee puhumattakaan paineensietokyvystä (itsehän olisin tuossa tilanteessa sanonut, että korjatkaa v***u ite) tekee siitä sellaisen miehen jota mie katoin ylöspäin. Sanoinkin sille tuosta silloin Mikkelissä yöllä, että se oli ihan vitun uskomaton suoritus ja arvostan hänen eleitään suuresti. Mies, joka tekee paineen alla töitä saadakseen asian loppuun. Se myös tuoksuu aina hyvältä. Sillä on tatuoitu olkapää ja sen halaus on semmonen mihin mie mahdun. Se on tavallaan niin karskin näköinen, että se on siksi niin hyvä, ei mikään kaunis poika vaikka niistäkin mie tykään. Sen hymy on niin omaa luokkaansa, naurusta puhumattakaan, siihen mukaan lähtee tosi helposti.

En vaan jotenkin haluis päästää siitä yöstä irti, kun puhuttiin niin epätavallisia asioita. Se sai vielä enemmän sen tuntemaan, et ou mai kaad, mie haluan tietää tuosta ihmisestä kaiken ja sitten se lipui miun sormien välistä kun Saharan hiekka (En tiedä millasta hiekkaa Saharassa on, toivottavasti helvetin isoja kivenmurikoita). Se käyttäytyy niin eri lailla miun seurassa ja mie haluisin uskoa siihen, että se tekee niin koska se pitää miusta. Jaatinen on sitä mieltä, että se jänisti sen ikäeron takia, mutta ai että kun mie voisin ottaa sitä korvista kiinni, kattoa sitä silmiin ja kertoa, että kun se ei ketään muuta hetkauta, kukaan ei siitä välitä, kenenkään pyllyä se ei kutita. Miun porukat pitää hänestä, iskä varsinkin ja äitin mielestä hän on "ihan mukiinmenevä mies". Mie oon tehnyt kaikkeni sen eteen, että hän tajuis sen et mie en siitä iästä edes välitä. Toki oon naljaillut vanhuudesta, mutta ihan samalla tavalla kuin muillekin. Saatoin jopa aina välillä unohtaa sen, et ainiin meillähän on ikäeroa tietyllä tapaa aika paljon, mut miulla oli niin hyvä olla sen kanssa. Sinä yönä se ikä oli hitto soikoon viimenen asia mikä olis ollut mielessä.

Miun on ihan kamalan vaikea tunnustaa näitä asioita, mutta silti mie näkisin itseni sen tykö. Meillä olis hemmetin hieno omakotitalo, siisti ja yhdessä mietitty sisustus. Talossa isot ikkuna ja makkarissa sänky niin, että nään pakkastähtitaivaan sieltä halutessani, samaan aikaan saan köllöttää sen kainalossa lämpimässä peiton alla. Oma piha, jossa voidaan sitten yhdessä haravoida kilpaa syksyisin. Iso autotalli, missä hän mahtuu rukkailemaan niitä autojansa ja mie tekemään päherryksiä. Me tehtäis sunnuntaisin aamupalaa puoliksi alasti ja syötäis se telkkarin ääressä. Mie saisin pyykätä sen likasia työvaatteita, se sais porata miulle taulut seinille. Me käytäis kotikotona jouluisin syömässä ja vietettäis aikaa hänen perheen kanssa myös. Se suikkais aina suukon aamulla ennen kun lähtee töihin ja pitää aamut mahdollisimman hellänä miun aamunarttuutta varten. Me lenkkeiltäis yhdessä, se sais potkia minuun vauhtia leikkisästi ja mie pistäisin vauhtia. Mie ostaisin sille kaupasta jonkun kivan yllärin huonona päivänä tai kokkaisin sille hyvää ruokaa ja hieroisin sen hartioita. Voisin jopa kuvitella meillä lapsia, tyttöjä mieluiten. Ja koiran tai kaksi.

Mie en tätäkään haluisi sanoa ääneen, mutta joku pieni kipinä miussa silti uskoo siihen, että se ihan oikeasti on pitänyt miusta. Sitä ei varmaan kukaan muu tiedä, kun hän itse. Se joku pienen pieni kipinä uskoo myös siihen, että jonain päivänä se tulee ja pyytää miulta anteeks tavalla tai toisella: joko ihan hyvässä yhteisessä ymmärryksessä kaveripohjalta tai sitten me kohdataan uudestaan jotenkin niin, että kaikki menee sukseen sillä kertaa ilman muita muuttujia. Toivon tällä hetkellä tietenkin tuota jälkimmäistä, koska ensimmäiseen intuitioon kuuluis luottaa. Miun kuuluisi olla ihan kamalan vihainen tuolle kaksilahkeiselle ja olenkin, mutta silti jos se tulisi sanomaan miulle, että hei sori ja nyt hän on vapaa nin kyllä mie huutaisin ja haukkuisi sen maarakoon, kunnes itkisin siinä maanraon reunalla että joo, tule nin mennään. Ihan typerää. Se on sellainen ihminen, joka pystyy tulla hakemaan miut alttarilta ja nostaa syliin, etten edes tappelisi vastaan. Se on miun Mr. Big. 

Typerät kipinät, sammukaa.