Avoin hakemus takaisin ystävyyteen

AH SAIN VIHDOINKIN TÄMÄN KONEEN TOIMIMAAN! Tai siis en mie vaan se Gigantin pitkätukka. Mut perkele, kyä tätä on ootettukki! Mut nyt jos tää kosahtaa ni mie en ala… Mie saan kirjotella ihan omalla koneella ja ihan oikeella Wordilla eikä millään feikkiversiolla! AsijantuntijaNeponen oli puhelimen päässä hyvänä it-tukena, on onni omistaa tuollanen! Mut nyt asiaan: korvissa soi samalla Kauriinmetsästäjien Vauhtisokea, jonka linkkasin jonkun tekstin loppuun ja oon ehkä melkein kohta loppuunsoittanu tän, mut tässä on vaan niin pirun hyvät sanat kertsissä. Tästä päästään siihen, että miulla on hieman orpo olo. Orpous tulee siitä, että mie en oo puhunu miun toisen parhaimman ystävän kanssa kohta öööö… noh aika pitkään aikaan (no okei, ens maanantaina tulis vasta kaksi viikkoa täyteen, mut miulle tää on pitkä aika olla puhumatta sen kanssa). Tämmöset tilanteet vaivaa miua aina kummallisen paljon ja sit niitä usein pyörittelee päässään sillonkin, kun niitä ei mukamas miettis, mutta kyl se vaan takaraivossa silti kummittelee.

Miulle ystävät on tärkeitä. Ne on niitä miun helmityyppejä, joiden takia olisin valmis vaikka heittämään patteripaketilla jotakin tyyppiä ohimoon taikka niitä luoteja. Mie toivon olevani miun helmille sama helmi, joita ne on miulle. Toisinaan miua kaduttaa suuresti se, että tuon asiat ääneen esiin ja sit kun niiden ilmeistä näkee sen jonkun negatiivisen tuntemuksen, surun tai huolen nin tekisi mieli veivata aikakonetta himppasen taaksepäin ja perua sanansa. Se on myös aika kamalaa jos ne itkee, koska yleensähän ihminen itkee kun niitä sattuu jonkin asia, psyykkisesti tai fyysisesti.

Puhuin erään toisen hyvän ystävän kanssa ja kun joku toinen sanoo ne asiat nin silloin niihin herää helpommin. Oon tässä nyt hetken aikaa pystyny vatvomaan tätä puhumattomuutta ja loppuviimein tulin siihen tulokseen, että mie pelkään. Mie pelkään ihan vitun paljon sitä, että jos mie sanon oikeasti mie tunnen tai fiilaan nin että se toinen ihminen sanoo miulle, että kiitos mutta ei kiitos ja moikka. Jättämisen pelko rynkytti taas laatikkoaan ja pääsi vapaaksi. Otetaan nyt tällänen ihan ympäripyöreä tilanne kehiin: jos koiraa (tai mitä muutakaan eläintä) lyödään tai hakataan nin se alkaa vetäytyä katkaravun lailla itseensä ja puree seuraavia käsiä, jotka sitä lähestyy. Mutta sittenkun se saa yhden käden silittämään nin muiden käsien on helpompi silittää, toki pienellä varauksella. Sitten se koira oppii luottamaan silittäviin käsiin ja alkaa olla onnellinen.

Puhuin myös AsijantuntijaNeposen kanssa tunne-elämän asioista ja siitä meinasi syttyä kolmas maailmansota, koska niissä asioissa me ollaan vaan niin kaksi helvetin eri ihmistä. Siis kun yö ja päivä voi olla niin eri juttu ni me ollaan se kertaa kaksi. Se ajattelee ennemmin järjellä, kun tunteilla ja ajattelee suhteellisen mustavalkosesti. ”Naiset on aina niin vaikeita tuon takia, kun ne tarttuu muistoihin ja siihen kaikkeen muuhun ei-niin-oleelliseen paskaan.”. Meinasin huitasta ohimoon. Se, että mie tartun muistoihin tai niihin muihin juttuihin, jotka on satuttanu on tietyllä tapaa ehkä vielä vähän niiden asioiden käsittely ja että niitä koittaa ymmärtää. Se, että mie vatkaan niitä asioita on se juttu, että mie niistä pääsen yli. Miun pitää loppuunkuluttaa se asia ja vatvoa sitä niin pitkään, että mie voin vaan sit sanoa ”case closed”. Toki se on kyllä kusimainen tapa verrata entisiä ihmisiä nykyisiin, mutta eihän se koirakaan osaa luottaa ennenkö se on ihan satakolme prosenttisen varma siitä, ettei se lyö. Toisinaan myös ihmisten käytös voi tuoda niitä ankeuttajia laatikoistaan kummittelemaan ja sit alkaa hirvittää, ennenkö tajuaa, että mitäs paskaa tämä on? Se on vaan tyhmä muisto, joka koittaa kusta siun muroihin ja koittaa vielä huijata syömään ne. Mutta kun asiasta kertoo, et hei voisitko välttää tätä tapaa, ettei se ala hirvittää on vielä työn alla, koska kuinka siitä voi sanoa kuulostamatta ihan niin herkkäperseeltä? Toisaalta se ois enemmän ihmismäistä olla sitten vahingossakaan tekemättä niitä asioita. Tää voi kuulostaa siltä, että miun seurassa ei saisi enää sanoa mitään tai tehdä mitään mikä vois aiheuttaa perkeleenmoisia triggereitä. Ei, miun seurassa saa olla ihan normaalisti ja saa perseillä, mutta se että jos mie olen kertonut vaikka jonkun ei-niin-kivan-jutun vaikkapa nyt siitä, että miusta on kamalaa juoda viskiä nin ettei miun drinkkiin silloin laiteta sitä viskiä. Vähän kaukaa ehkä haettua, mutta just sattu soimaan tuo Hangover Taio Cruzilta :D

Koitin siis hakea sitä, ettei ihmisten heikkouksia käytetä hyväksi. Ei sanota, että kiitti moi hetken mielijohteesta tai ei huudeta kusipäätä tai avioeroa, jos sitä ei oikeasti tarkoteta. Tiedän myös, että on sellasia hetkiä, ettei vaan pysty kontrolloimaan mitä sammakoita suusta pääsee, mutta sitten taas vastuu siirtyy siihen, että sitten toisella on periaatteessa oikeus suuttua. En muista oonko jo lätissy näitä samoja asioita aikasemmissakin teksteissä, mutta kaikkien pitäis harrastaa vähän itsetutkiskelua. Nyt tarkotan ihan vaan sellasta normaalia, henkisen puolen itsetutkiskelua, ei tällä kertaa mitään härskiä ja rivoa tutkiskelua. Jätetään ne sitten joskus toiseen kertaan. Tää puhumattomuus on miun tapauksessa sitä pelkuriutta, koska näin fiksun mimmin logiikalla: ”jos ei puhu toiselle nin se toinen ei myöskään voi siua jättää”, joka on siis aivan täyttä paskaa, koska hei kirjotinko just yhessä jutussa, et oon ghostaamisen uhrikuningatar? Miua hävettää se, että miua pelottaa tää asia niin paljon ja oon koittanu ymmärtää sitä, mutta ehkä on taas niitä pitkän tähtäimen tavotteita. Jättämisen pelko on iso, musta ja paskin mörkö mitä miun mörkölaatikosta löytyykään, koska ne helmityypit ei ehkä ookkaan enää kestämässä jonain päivänä sitä epäilyä ja sitä sellasta paskaa mitä se tuottaa.

Päätin kirjottaa RP:lle avoimen kirjeen tänne, koska täällä mie saan olla tavallaan anonyymi vaikka kaikki tietää kuka mie oon. Täällä mie oon ehkä hieman lähempänä itteäni, kun tavallisesti. Tässä on myös plussana se, että kukaan ei nää jos vollotan. Mutta ilman muita saatesanoja, tässä on miun sanat hänelle:

Avoin kirje RP:lle

Sie tiedät suurimman osan näistä toistamattakin, mutta mie kerron nää siulle silti. Miun on joskus tosi vaikea sanoa ääneen semmosia asioita, kun että mie rakastan siua tai että sie oot miulle järjettömän tärkeä. Halusin pienen pesäeron kaikesta hetkeksi sen takia, koska mie pystyin keskittymään ihan rehellisesti siihen, että missä mie meen (toki siitäkään ei aina oo takeita, että mie oon ite kartalla) ja halusin vaan taantua lapsenomaiseksi ja vaan olla. Meillä on mielenkiintonen historia toistemme kanssa ja silti me ollaan tässä. Miun joulusta teki reilusti paremman se, että kun mie jänishousuna en uskaltanu siihen aattosnäppiin laittaa, että mie rakastan siua, mutta sie laitoit. Heräsin sinä aamuna jo aikasin ja se teki miut aika onnelliseks. Pystyin jopa heittämään härskin jutun pukin kuumasta linjasta ja melkein ite soitin sinne pilatakseni Suomen lasten joulun:

”Joulupukin kuumalinja.”

”No Kesäheinä täältä kotikotoota moikka. Kuules sää soitit mulle tossa toissapäivänä ja tarjosit kunnon kyytej.. Ahaa, tää ei ollukkaan vissiin ´sellanen´ kuumalinja. Mää luulin, et sää oot se Miguel Maaningalta. Noh ei sit mitään, jatkan Miguelin etsintää! Hyvää joulua vaan!”

Sie oot vahvatahtonen nainen ja kova mimmi, arvostan sitä suuresti. Arvostan myös siun työmoraalia ihan törkeen paljon. Vaikka sie toisinaan sanotkin, että sie oot väsy ja kädet rikki nin silti sie vaan joka aamu nouset ylös ja puet työvaatteet ja meet mukisematta. Siun vahvatahtosuus tässä onkin miun pelottanu ja siks oon viirannu siulle puhumista. Joskus miulla on siulle niin paljon asiaa, että aivot kärähtää ja toisinaan mie en tiedä mitä mie siulle puhuisin. Nyt on vähän toi hetki, etten tiedä mitä sanoisin. Haluisin mennä sieltä mistä aita on matalin ja vaan sanoa siulle, että miulla ei oo mitään hätää ja että kaikki on hyvin, älä huolehdi, mut mie tiiän et se ei oo vaan sillä paikattu. Enkä toisaalta haluakkaan. Se kun me keskusteltiin Turussa ehkä hieman krapulassa minuudesta ja sinuudesta nin ne pätee ainakin miun puolelta vieläkin. Mie kunnioitan sinua ja mie toivon, että siekin kunnioitat miua. Mie myös ymmärrän, että siulla on huoli miusta, mutta siun pitää myös luottaa tietyllä tapaa siihen, et miulla on niin paska pokerinaama, etten onnistuis salaamaan siulta sitä kaikkein vaikeinta aikaa. Siun pitää myös luottaa siihen, että kyllä se aurinko tähänkin risukasaan vielä paistaa. Raivaan ne pilvet tieltäni ja teen töitä sen eteen, jotta miua hymyilyttäis samalla tavalla niinkun vaikka kesällä. Anna miun oivaltaa asioita itsestäänselviä asioita, kuten niitä tapoja kuinka päästä asioista yli helpommin. Tällä hetkellä tää miun tapa on miun tapa ja sillä mie niitä aion hoitaa, kunnes opettelen uuden tavan. Sie myös tiedät sen, että miua on koitettu sulloa tiettyyn muottiin ja sitä mie en enää ikinä halua keneltäkään. Jos miua itkettää video Facebookissa, jossa pelastetaan koiranpentuja erämaasta tai sorsanpoikasia kaivosta ni anna miun itkeä, mie nauran kummiski sille hetken päästä, että kuinka hölmöä se on. Tai sit se voi äityä kunnon itkemiseks, mut sillon mie tarviin hetken aikaa olla jonkun kainalossa ja sitten nauraa kuinka hölmöä se olikaan. Tässä mietiskely tauon aikana mie päätin, että mie opettelen tiettyä, mutta tervettä itsekkyyttä ja vaadin itselleni parempaa. Mie myös päätin sen, että miellyttämisenhaluisuus on miun yks ongelmista ja ne tietyllä tavalla sidoksissa kaikki toisiinsa eli jos miua itkettää nin en pakota itseäni hymyilemään, en edes muiden takia, joten jos siua ärsyttää tai kauhistuttaa miun itkeminen nin sano. Siun ei tarvi itkee, saat sit tehdä silloin kun siusta tuntuu. Sie vedät lenkkarit jalkaa, kun siusta tuntuu pahalle ja painat menee ja that´s fine for me. Vaikka mekin ollaan kun kaksi eri marjaa samassa puskassa nin silti me ollaan se sama marja. Mie en oikein enää tiedä mitä muuta mie siulle sanoisin, kun että kyllä mie vielä oon se sama Kesäheinä. Miulle voi tulla kertoo iha mitä vaan ja jos naurattaa ni nauretaan yhdessä, jos itkettää ni sit itketään yhes? Sanon myös tämän tähän minkä sanoin Syysheinälle, että jos miun elämä vetää liian tiukille nin mie osaan kyllä mennä pyytämään ihan oikeata apua vaikkapa sitten keskellä yötä. Mie voin myös aina lähteä kotikotiin miettimään näitä asioita, joten siun pitää luottaa miun terveeseen järkeen samalla tavalla, kun mie siihen luotan. Kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla ja oon valmis antamaan itelleni aikaa kerätä kaikkeni ja mie toivon, että siekin annat.

Mie rakastan siua ihan suunnattomasti ja tää on ollu taas kamalan kummallista, kun ei olla puhuttu. Miun yksi tän hetkisistä lempparibiiseistä on Martin Garrixin So Far Away, jossa lauletaan näin:

 ” Tell me there's a river I can swim that will bring you back to me
'Cause I don't know how to love someone else”

ja se kertoo vähän siitä, et oon ihan hukassa, kun ei olla höpötetty. Sie oot miulle tosi tärkeä ja se helmi, joka puuttuu tällä hetkellä tästä paletista. Soita tai laita viestiä, jos haluat tämän jälkeen.

Mie oon aika väsy jo vaikka menikin toi ylösnousemus aika myöhäseks tänään (siis eilen) ja nyt on kyllä ehkä pakko mennä unille, koska pitää vielä olla aamulla suht skarppina. Silmät ristissä tekoripsien liimaaminen kaverin häihin on aika riskaabelia. Mitähän siitäkin tulee? Se nähdään tänään myöhemmin päivällä. Jaatinen ei ehkä pitäisi asiasta, jos sössin sen urakalla, se antais miulle varmaan selkään.

Ps. En itkeny kyyneltäkään 1753 sanan jälkeen. Vitun hyvä mie!