Tuuletuskanavointia päivädrinksuilla Pytonin kanssa

Tuossa viime tekstissä, jonka kirjoitin eilen ja jonka julkaisin vasta tänään nin lipsautin nuo asiat jäsentelemättä yhtään, joten koittakaa saada selvää tästä. Tai no oikeastaan miun itsenihän tästä kuuluis saada selvää, itseäni vartenhan tätä kirjoitan. Tää on vähän kun yksinpuhumista, mutta ei kuitenkaan. Ehkä tällänen julkinen kirjoittaminen on sallittavampaa eikä tee miusta ihan niin hullua :D (<--- perus KH-huumoria eli paskaa sellaista) Mapittaessakin levitän kaikki paperit keskelle lattiaa/pöytää, istun niiden keskellä, järjestän ne ensin firman mukaan ja sitten vielä päivämäärien mukaan (vanhin alle ja uusin päälle), sen jälkeen kun ne makoilee mapissa suorassa ja järjestyksessä nin miulla on törkeän hyvä mieli. Rakastan myös puhua vertauksilla ja niitä viljelen loputtomasti. Näiden tekstien kirjottaminen on miulle osa jonkinlaista terapiaa, että saa vaan höpötellä mitä sattuu ja vaikkei ne liity millää tavalla toisiinsa, mutta että niistä saa höpöttää ja ne saa tavallaan pois mielestä.

Tänään on jo huomattavasti parempi päivä, kun oon saanu nukuttua täällä kotikotona porukoiden parvella. Mie tykkään nukkua siellä mieluummin, kun missään sohvalla tai muualla, kun sieltä näkee joka puolelle ja yleensä kaikki muut herää ennen minua nin sieltä on hyvä kyräillä unisilmin kaikkien aamutoimia. Iskä saattaa nostaa joskus Mauri-mäyräkoiran sinne aamupusuttelemaan ja se on kyllä elämän suolia. Ainoat huonot puolet siinä on vaan, että jos siellä nukkuu jonkun kanssa nin hirmunen työ nousta vanhuuspissalle sen toisen yli ja vielä alas (kiitos tästä sanahirviöstä kuuluu Syysheinälle) ja mie tykkään nukkua seinän puolella, koska a) murhaaja murhaa ensin sen toisen, b) seinä on kylmä ja c) ei pysty tipahtamaan niin helposti. Toinen syy on se kuumuus: mein iskä on niin mukavuudenhalunen ja syy tällä yltiöpäiselle lämmitykselle kuului näin: "Mie haluan, että miun kodissa on niin lämmin, jotta pystyy vaikka hillumaan pallit paljaana jos huvituttaa.". Jahans, no onneks en enää asu kotona, kukaan ei halua tulla kotiin työpäivän jälkeen pällistelemään isänsä palleja :D Olkaa hyvä tästä mielikuvasta!

Oltiin sovittu jo eilen Enni Pytonin kanssa tapaaminen tai oikeastaan päivädrinksut ja jouduin heti alussa jo ilmoittamaan, että oon niin peeaa, että pitää ottaa täällä pakasterasioihin mukaan lunta ja pakastaa sitä syötäväksi (käytin myös tänään kuivashampoona perunajauhoja, köyhän naisen kosmetiikka löytyy myös leivontatarvikkeista). Jos miulla olis perässä velkojia nin saattaisin olla varpaaton ja sormeton alta aika yksikön.. Mutta EP:n näkeminen teki hyvää, se on miulle kun isosisko. Ollaan siis vanhoja työkamuja, mutta työkamu on liian laimea sana kuvaamaan mein suhdetta. EP ei tuomitse eikä pyörittele silmiään, kun sille kertoo vaikka omista peräpukamistaan taikka minkä väristä räksää kaivoit tänään. Sille on myös helppo kertoa juuri noista yllämainituista syistä ja arvostan sitä, että me ollaan jaettu kipeitä asioita, vollotettu yhdessä työpaikan perähuoneessa liimahuuruissa ja jaettu ärtymys yhteistä työkaveria kohtaan eli vähän päpätetty siitä... Aika vierähti taas niinkö kivet konsonaan (heh heh, Rolling Stones, tajusitteko?) ja puolitoista tuntia meni höpöttäessä. Kerroin kaiken, siis aivan kaiken aasta ööhön mitä tässä viime näkemisen välillä on tapahtunut ja koska asioista puhuminen on miun tapa normalisoida miulle kipeät asiat ja opetella elämään niiden kanssa. Taas loksahti monia palikoita takaisin paikoilleen, sitä tapahtuu yllättävän paljon kun puhuu toisen ihmisen kanssa. EP kehotti olemaan silti oma itseni ja ymmärti sen, että joskus ihmisillä on surullisia aikoja tai paskoja vaiheita. EP:lle on ollut aina helppoa puhua, koska se ymmärtää myös sen vastavuoroisuuden niiden asioiden vaihtamisessa päikseen. Äiti sanoi myös eilen, että jos itkettää nin se kuuluu itkeä pois eikä kasata tai padota niitä juttuja sisäänsä, EP kannatti myös tätä asiaa. 

Miulla on semmonen ajatus tai toimintapa nykyään: jos itkettää nin pitää itkeä, jos naurattaa nin pitää nauraa. Jos tuntuu pahalta nin se pitää sanoa ääneen ja jos tuntuu hyvältä nin sit sekin pitää sanoa ääneen, koska kukaan normaali ihminen ei ole ajatusten lukija. Jos mie rupeen peittelemään tätä vaihetta miun elämässä ja kiellän sen olemassaolon, nin mie tuun lopullisesti hulluks ja sen jälkeen mikään ei suju. Ei siis yhtään mikään, edes varmaan niinkin normaalit asiat, kun syöminen (ja siitä saatu ilo) tai suihkussa käyminen (tai siitäkään saatu ilo). Eli kun yhdistää tämän normalisoimisen eli ääneen puhumisen ja toistoja nin siitä valitettavasti tulee vähän niinkun rikkinäinen levy, mutta ajan myötä rikkinäinen levy lopettaa soimasta. Myös nämä asiat, joista puhun ääneen loppuu joskus miun puheista. Siitä tulee varmasti arkipäivänen asia ja tylsä. Eihän kukaan jaksa höpöttää joka päivä uudesta puhelimesta enää vuoden jälkeen ja se vaan on kestettävä niiden, jotka haluaa pysyä miun elämässä. Miulla on tietty usko asioihin ja niiden järjestymiseen, mutta en vaadi itseltäni sitä, että miun pitäis vetää lavamaski naamalle ja esittää niin hiton onnellista, kun oikeasti itkettää vaan niin paljon, että voisit itkeä toisen Saimaan oikean Saimaan kylkeen ja Pullervot voisi lisääntyä siellä (siitä Saimaasta tulisi ehdottomasti pelkkien Pullukoiden Saimaa ilman kalastusverkkoja ja aktivisteja). 

Puhuttiin myös EP:n kanssa siitä tästä Vähälaktoosista ja siitä kuinka perseestä on jättää ihminen vaille vastausta ja puff! kadota kun pieru Saharaan. Miulle tää "ghostaaminen" on tuttua monelta saralta, ns. ystävien ja miesten puolelta ja nykyään se ei tunnu enää NIIN pahalta mitä se oli ekalla kerralla. Kyllähän se siis silti tuntuu ja silloin ruoskii itteään aika pitkään, kun koittaa miettiä, että mitä helvettiä sitä tekikään väärin. Oon sanonu monesti myös sen, että ottaisin mieluummin tunnin turpaan ilman mainoskatkoja, kun kukaan enää tekisi miulle noin. Voisin jopa sanoa, että vihaan sitä ja tästä on peräisin ankeuttaja "Jättämisen pelko". Aina kun tapaa uuden ihmisen nin se lyö nyrkillä kerron laatikon kattoon muistuttaakseen itsestään ja olemassaolostaan tyylillä "Heeeei, daalla ma oleeeen, muisdadko minud?" Kyllä, kyllä muistan (syvä huokaus päälle). Kyllähän sitä pitäis oppia luottamaan, mutta tietäjät tietää, et luottamus on ku paperi; jos sen rypistää, sitä ei saa enää ikinä niin suoraksi mitä se oli ennen sitä. Miusta se on myös raukkamaista, jos ei voida sanoa suoraan niinkun ne asiat on. Ehkä siksi myös minä olen tehnyt töitä itseni kanssa tämän asian suhteen, jotta se tulisi miulle bumerangina takaisin. Ymmärrän toki myös niitä, jotka ei puhu eikä pussaa, that's fine for me, antaa kaikkien kukkien kukkia, mutta antakaa miun myös puhua miun tuntemuksista. 

Vaikkei meillä nyt ollukkaan mikään vuosisadan rakkaustarina Vähälaktoosin kanssa nin kyllä miulla silti on sitä ikävä ja se tuntuu suoraan sanottuna ihan vitun paskalta, koska miulla ei ole niitä vastauksia mitkä olisi helpottanut nykyistä tilannetta. Oispa se vaikka edes valehdellut ja sanonut, että "En pysty sun kanssa mihkään suhteeseen, koska siulla on niin rumat varpaat ja liian isot jalat.". Olisin jopa kelpuuttanut sen vastauksen. Tää parisuhteettomuus on miulle myös sillä tavalla aika suuri juttu, mut hei oon ollu ilman Tinderiä jo 2 kuukautta ja oh boy, se on pitkä aika. Mutta toisaalta Kauriinmetsästäjien sanoin: "Ihan murhaa, jos hyppäät mun elämään. Turhaa, ku välil menee vaan niin lujaa, musta tulee ihan vauhtisoookeeeaaaa...” Ainakin toistaiseksi ois tyhmää vetää ketään muuta tähän puuroon ketään muuta mukaan, riittää kun minä lillun ja lulluttelen tässä mössössä. 

Mutta toi tunteista puhuminen on se miusta sellanen asia, jota kaikkien, siis K-A-I-K-K-I-E-N kuuluis opetella tai edes kokeilla. Se helpottaa asioita suuresti, mutta se voi myös mutkistaa, kuten miun tapauksessa. Vilma Alinan ja Jon-Jon Geitelin (mikä mies!?) biisissä Syliin lauletaan näin: ”Ensin sanoin liian vähän ja sit seuraavaks aivan liikaa”. Miettikää kuinka monta eroa ja itkua silläkin säästettäisiin? Se on semmonen asia mikä pitää opetella ja se on rehellistä toimintaa. Nyt kun on tämä minä vs. muut-tunne nin se valitettavasti on herättäny sellasta vastarintaa miussa, ettei tee mieli enää puhua tunteista. Semmonen fiilis, et nyt on aika kaivaa se lavamaski ja roolivaatteet, vetää ne niskaan ja eikun vaan estradille hippaloimaan! EP:n kanssa miulle ei tullu tätä fiilistä ja miusta se kertoo jo paljon siitä, kuinka hyvään saumaan tää päivädrinksut sattui. Mie en edes itkeny! EP on helmi ihminen miun elämässä ja mie toivon, että sen uus pippelieläin on sille tosi helmi, koska mie en ikinä halua miun helmityypeille mitään niin surullista rämpimistä missä itse tarvon tällä hetkellä. 

Näiden kahden päivän ehdottomasti kulutetuimmat biisit on ollut:

Kauriinmetsästäjät - Vauhtisokea
Aurora - Warrior
Aurora - Through The Eyes Of A Child