Yleensä jonkin loppu on uuden alkua...?
En edes muista millonko tämä blogi olisi alunperin luotu, toki vähän pilke silmäkulmassa ja suupielet virneessä. Blogin nimi kertoo kaiken oleellisen minun kännikirjottamistaidoista ja tästä ollaan kaveriporukassa revitty usein huumoria. Muistan, että tämän oli tarkotus alkaa näistä kaikista miesjutuista, ne ei oo ikinä ollut miun vahvuus, edes väärinpäin. Sitten ajatus blogin pitämisestä on väliajoin käynyt mielessä, mutta se on jätetty sinne "Ehkä"-laatikkoon.
Nyt tämän pistin aluille sen takia, koska miun elämäntilanne tällä hetkellä on vaan jotain yhtä solmua ja puuromössöä, pelottavaa ja hämmentävää aikaa. Istun tässä kirjastossa, miun kotikaupungin pimenevässä illassa ja päätin, että nyt tai ei koskaan mie alotan tämän, jospa se helpottais tätä kaikkea, kun se saa konkreettisesti kirjotettua fyysiseksi asiaksi. Haluan kirjottaa nimettömänä ja salanimillä sen takia, koska pieni mystisyys ei ikinä ole pahasta ;) Sovittakoon vaikka sitten miun nimeksi neiti Kesäheinä = KH Intiaanikesän biisin mukaan. Asun tällä hetkellä Helsingissä ja matka sinne on ollu tähänastisen elämän vaikeinta aikaa. Miulla on myös aika paljon vanhoja mörköjä kaapeissa, jotka on ruennu kummittelemaan nykyään enemmän tai vähemmän. Luulin pistäneeni ne "Käsitelty"-romulootaan, mutta ne on ilmeisesti rynkyttäny laatikkoa liitoksistaan ja päässy sopivasti vapauteen ja sitten mie joku päivä vaan havahduun siihen, että ei, ne on vapaana ja pitää soittaa Ghostbusterit paikalle metsästämään ne. Toisaalta niitä voidaan kyllä verrata myös Harry Potterin ankeuttajiin: mustia ällötyksiä, jotka mustaa mieltä. Yksi vahvimmista möröistä on "Jättämisen pelko" ja hyvänä kakkosena tulee "En riitä kellekkään"-ööliö.
Muutin siis Helsinkiin elokuussa opintojen takia ja olin kun peura ajovaloissa. Lähinnä sen takia kuinka paljon siellä on ihmisiä ja silloin miulla oli vielä tilanne, ettei miulla ollut omaa asuntoa, asuin ystäväni Syksyheinän=SH luona kaikenkaikkiaan kuus viikkoa miun laskujen mukaan. Asunnottomuus oli kyllä aika varpaillaan pitävää, kyllä sai niitä kengänpohjia kulutettua juostessa asuntönäytöissä. Oon kyllä erittäin kiitollinen myötäeläjille, erityisestä Kotosen tädille ja Enni Pytonille suuresta tuesta. Toisinaan Helsingissä asuessa miulle tulee ikävä kyseisiä henkilöitä, koska ne on vähän niitä arjen enkeleitä, joita ei tapaa ihan joka nurkalla. Vetistely sikseen ja tarina jatkukoon. Helsinki on muutenki aika jännittävä paikka tälleen pienen paikkakunnan tytölle, joka on suhteellisen tynnyrissä kasvatettu: en syö aurajuustoa piparilla ja pihvini kypsänä. Asuminen siellä opettaa kyllä kulkijaansa ja tietenkin se, että uskaltaa kysyä tietä jos ei löydä itse perille. Niin sanottu alkujärkytys on hälventynyt tietyllä tapaa, kun siellä osaa jo liikkuu suurpiirteisesti, mutta silti aina jännittää vähän palata.
Noh asunto löytyi ja Kesäheinä muutti omaan kotikoloonsa, pitkään kyllä välttelin sen sanomista kodiksi, mutta mikäpä sen mukavempaa, kun kutsua joku siun omaan kotiin yökyläilemään taikka kahville rupattelemaan jonninjoutavia. Samaan aikaan miun elämässä pyöri mies, VLE= vähälaktoosinen eines, joka myöhemmin jäi pois kuvioista omasta tahdostaan. Harmittaa kyllä vieläkin se miten se päättyi, mutta miun pitää alkaa oppia myös se, että jos mie olen tehnyt jo kaikkeni nin mie en voi taipua enää enempää ja saada asioita tapahtumaan. Vähälaktoosisesta sitten myöhemmin lisää... Oon monesti pohtinut tätä miun mieselämääni ja siellä on myös Halosen Tarmo = HT, jota hirveän moni miun läheisistä ei arvosta. En toki minäkään enää viimesen näkemisen jälkeen, se se vasta päättyikin rumasti. Siitäkin lisää myöhemmin. Pohdiskelin tässä, että miun ankeuttajat ei oo pelkästään tunteita vaan toisinaan ne voi olla myös ihmisiä, Halonen on hyvä esimerkki tästä.
Koulussa menee hyvin ja huonosti. Sytyn toisinaan ihan roihuliekkeihin, kun pääsen töihin, mutta motivaatiota kyllä murtaa hyvin se, kun aikuiset ihmiset parjaa asiakkaita ja opettajaa koulussa rumilla sanoilla ja karkean julkeasti kaikkien edessä. Mie en siedä sitä yhtään, koska mie tuun erihyvin toimeen open kanssa ja meillä synkkaa. Veijaripupu=VP on myös miun luokalla ja sen kanssa miulla myös synkkaa tosi hyvin, oon siitä aika onnellinen, että koulussa on edes joku jonka kanssa voi vaan olla ihan oma itsensä mielipiteineen, iloineen ja suruineen. VP on myös auttanu miua ymmärtämään asioita eri kantilta ja sillai ei ehkä niin mustavalkosesti. On huomattavasti helpompaa käydä koulua, kun joku jonka kanssa toimii yhteishenki. Ootan kyllä ensi kevättä aika paljon noiden opintojen puolesta, kun sillon on paljon kaikkea uutta ja kevättä kohti on aina kivempi mennä.
Jos nyt ihan totta puhutaan nin miulla on aika tosi huono olla just tällä hetkellä. Puhuin tänään Jaatisen Mikon=JM kanssa ja se sanoi, että mie sanon sen usein, että miun elämä on paskaa ja sillon miulle tuli semmonen "minä versus muu maailma"-tunne, joka on aivan jäätävän perseestä. JM on miulle kuitenkin yksi keskeisin henkilö ja se tuntu pahalta, koska se ei ole käyny samoja asioita läpi. Mie tykkään nauraa ja hymyillä aivan tosi, tosi paljon. Se on melkein taattua, että jos miulle hymyilee ni saa hymyn takas. Nyt vaan on tämä vaihe minun elämässä, jolloin ei ihan hirveästi naurata ja miun pitää se 'kärsiä'. Olen valmis sen kärsimään, kun tiedän, että se loppuu jonain päivänä. Oon loppujen lopuksi se ihan sama Kesäheinä, kun ennenkin, mutta nyt vaan vähän huonompi ja ei-niin-onnellinen-versio siitä. Miulla on silti paljon asioita, joista mie saan iloa ja semmosia pikkukiksejä. Ankeuttajat ovat vaan valloillaan ja teen koko ajan töitä niiden kanssa, että saisin ne kiinni tai edes voisin hämätä niitä sen verran kaveraamalla, että saan ne hihnojen päähän talutettavaksi. Töitä on siis paljon vielä tehtävänä ja oon myös valmis niitä tekemään, toki omalla tavalla ja sitä mukaan mikä on hyvä tahti. Tukea tarvitsen ja saan, ehkä tämä matka myös erottelee ne tukijat ja muuten vaan oleilijat.
Nyt tämän pistin aluille sen takia, koska miun elämäntilanne tällä hetkellä on vaan jotain yhtä solmua ja puuromössöä, pelottavaa ja hämmentävää aikaa. Istun tässä kirjastossa, miun kotikaupungin pimenevässä illassa ja päätin, että nyt tai ei koskaan mie alotan tämän, jospa se helpottais tätä kaikkea, kun se saa konkreettisesti kirjotettua fyysiseksi asiaksi. Haluan kirjottaa nimettömänä ja salanimillä sen takia, koska pieni mystisyys ei ikinä ole pahasta ;) Sovittakoon vaikka sitten miun nimeksi neiti Kesäheinä = KH Intiaanikesän biisin mukaan. Asun tällä hetkellä Helsingissä ja matka sinne on ollu tähänastisen elämän vaikeinta aikaa. Miulla on myös aika paljon vanhoja mörköjä kaapeissa, jotka on ruennu kummittelemaan nykyään enemmän tai vähemmän. Luulin pistäneeni ne "Käsitelty"-romulootaan, mutta ne on ilmeisesti rynkyttäny laatikkoa liitoksistaan ja päässy sopivasti vapauteen ja sitten mie joku päivä vaan havahduun siihen, että ei, ne on vapaana ja pitää soittaa Ghostbusterit paikalle metsästämään ne. Toisaalta niitä voidaan kyllä verrata myös Harry Potterin ankeuttajiin: mustia ällötyksiä, jotka mustaa mieltä. Yksi vahvimmista möröistä on "Jättämisen pelko" ja hyvänä kakkosena tulee "En riitä kellekkään"-ööliö.
Muutin siis Helsinkiin elokuussa opintojen takia ja olin kun peura ajovaloissa. Lähinnä sen takia kuinka paljon siellä on ihmisiä ja silloin miulla oli vielä tilanne, ettei miulla ollut omaa asuntoa, asuin ystäväni Syksyheinän=SH luona kaikenkaikkiaan kuus viikkoa miun laskujen mukaan. Asunnottomuus oli kyllä aika varpaillaan pitävää, kyllä sai niitä kengänpohjia kulutettua juostessa asuntönäytöissä. Oon kyllä erittäin kiitollinen myötäeläjille, erityisestä Kotosen tädille ja Enni Pytonille suuresta tuesta. Toisinaan Helsingissä asuessa miulle tulee ikävä kyseisiä henkilöitä, koska ne on vähän niitä arjen enkeleitä, joita ei tapaa ihan joka nurkalla. Vetistely sikseen ja tarina jatkukoon. Helsinki on muutenki aika jännittävä paikka tälleen pienen paikkakunnan tytölle, joka on suhteellisen tynnyrissä kasvatettu: en syö aurajuustoa piparilla ja pihvini kypsänä. Asuminen siellä opettaa kyllä kulkijaansa ja tietenkin se, että uskaltaa kysyä tietä jos ei löydä itse perille. Niin sanottu alkujärkytys on hälventynyt tietyllä tapaa, kun siellä osaa jo liikkuu suurpiirteisesti, mutta silti aina jännittää vähän palata.
Noh asunto löytyi ja Kesäheinä muutti omaan kotikoloonsa, pitkään kyllä välttelin sen sanomista kodiksi, mutta mikäpä sen mukavempaa, kun kutsua joku siun omaan kotiin yökyläilemään taikka kahville rupattelemaan jonninjoutavia. Samaan aikaan miun elämässä pyöri mies, VLE= vähälaktoosinen eines, joka myöhemmin jäi pois kuvioista omasta tahdostaan. Harmittaa kyllä vieläkin se miten se päättyi, mutta miun pitää alkaa oppia myös se, että jos mie olen tehnyt jo kaikkeni nin mie en voi taipua enää enempää ja saada asioita tapahtumaan. Vähälaktoosisesta sitten myöhemmin lisää... Oon monesti pohtinut tätä miun mieselämääni ja siellä on myös Halosen Tarmo = HT, jota hirveän moni miun läheisistä ei arvosta. En toki minäkään enää viimesen näkemisen jälkeen, se se vasta päättyikin rumasti. Siitäkin lisää myöhemmin. Pohdiskelin tässä, että miun ankeuttajat ei oo pelkästään tunteita vaan toisinaan ne voi olla myös ihmisiä, Halonen on hyvä esimerkki tästä.
Koulussa menee hyvin ja huonosti. Sytyn toisinaan ihan roihuliekkeihin, kun pääsen töihin, mutta motivaatiota kyllä murtaa hyvin se, kun aikuiset ihmiset parjaa asiakkaita ja opettajaa koulussa rumilla sanoilla ja karkean julkeasti kaikkien edessä. Mie en siedä sitä yhtään, koska mie tuun erihyvin toimeen open kanssa ja meillä synkkaa. Veijaripupu=VP on myös miun luokalla ja sen kanssa miulla myös synkkaa tosi hyvin, oon siitä aika onnellinen, että koulussa on edes joku jonka kanssa voi vaan olla ihan oma itsensä mielipiteineen, iloineen ja suruineen. VP on myös auttanu miua ymmärtämään asioita eri kantilta ja sillai ei ehkä niin mustavalkosesti. On huomattavasti helpompaa käydä koulua, kun joku jonka kanssa toimii yhteishenki. Ootan kyllä ensi kevättä aika paljon noiden opintojen puolesta, kun sillon on paljon kaikkea uutta ja kevättä kohti on aina kivempi mennä.
Jos nyt ihan totta puhutaan nin miulla on aika tosi huono olla just tällä hetkellä. Puhuin tänään Jaatisen Mikon=JM kanssa ja se sanoi, että mie sanon sen usein, että miun elämä on paskaa ja sillon miulle tuli semmonen "minä versus muu maailma"-tunne, joka on aivan jäätävän perseestä. JM on miulle kuitenkin yksi keskeisin henkilö ja se tuntu pahalta, koska se ei ole käyny samoja asioita läpi. Mie tykkään nauraa ja hymyillä aivan tosi, tosi paljon. Se on melkein taattua, että jos miulle hymyilee ni saa hymyn takas. Nyt vaan on tämä vaihe minun elämässä, jolloin ei ihan hirveästi naurata ja miun pitää se 'kärsiä'. Olen valmis sen kärsimään, kun tiedän, että se loppuu jonain päivänä. Oon loppujen lopuksi se ihan sama Kesäheinä, kun ennenkin, mutta nyt vaan vähän huonompi ja ei-niin-onnellinen-versio siitä. Miulla on silti paljon asioita, joista mie saan iloa ja semmosia pikkukiksejä. Ankeuttajat ovat vaan valloillaan ja teen koko ajan töitä niiden kanssa, että saisin ne kiinni tai edes voisin hämätä niitä sen verran kaveraamalla, että saan ne hihnojen päähän talutettavaksi. Töitä on siis paljon vielä tehtävänä ja oon myös valmis niitä tekemään, toki omalla tavalla ja sitä mukaan mikä on hyvä tahti. Tukea tarvitsen ja saan, ehkä tämä matka myös erottelee ne tukijat ja muuten vaan oleilijat.
Kommentit
Lähetä kommentti